Valtterin elokuinen kalareissu

(Puolisoni mukaan tästä jutusta voisi vähentää kalastuskohtauksia ja sitten sen voisi lähettää Me Naisiin)

            ”Lähtisikö loppuillasta vetämään kuhaa vai aamun valjettua kokeilemaan jättihaukea”, mietti Valtteri itsekseen. Hän istuskeli laiturin tukipaaluun nojaillen, jalat suorina, kumiteräsaappaat ristissä, piipunpohjia poltellen. Katse lipui pitkin järveä kotilahdesta ulos kohti karikkoja ja saaria ja edelleen muistinvaraisesti niemen ympäri kaislikkoihin ja kauemmaksi Mäntysaaren rantamaisemiin.

             ”Molempia”, sanoi mies ääneen, kiepautti itsensä seisomaan, koputteli piipun tyhjäksi laiturin paalua vasten ja lähti astelemaan rantasaunan vieressä olevaa kalavajaa kohti.

             Kahvipannu ja muutamia muita tarvikkeita oli aina valmiina vanhassa puisessa olutlaatikossa. Sen Valtteri nosti veneeseen samoin kuin kalastusvälineet. Peräpenkille hän heitti vielä makuualustan, makuupussin ja pari huopaa; sadetta ei tulisi, joten hän voisi nukkua taivasalla. Retki venyisi sen verran pitkäksi, että jossain vaiheessa yötä muutaman tunnin unet olisivat paikallaan.

             Elokuinen ilta alkoi tummua ja pieni tuulenvirekin oli loppunut, kun Valtteri potkaisi veneen rannasta liukuun kohti järvenselkää. Hän veti muutaman voimakkaan vedon ja heitti sitten uistimen veneen perään kuhaa pyytämään ja jatkoi soutamista hitain, varmoin vedoin.

             Valtterin leveissä hartioissa oli voimaa. Näki, että mies oli soutanut ennenkin, oikeastaan siitä asti, kun pääsi laidan yli veneeseen kapuamaan. Muuten hän oli keskimittainen, hoikka mies, mutta tavallista miestä kaksin verroin vahvempi. Jämäkkä leuka oli aina jonkinlaisella sängellä, eihän sitä yksin elävä mies viitsi joka päivä partaa ajella. Silmät olivat tumman siniset ja katseesta näkyi leppoisa määrätietoisuus ja vankka itsevarmuus.

             Valtterin vanhemmat olivat kuollet jo melko nuorina, äiti syöpään ja isä, kirvesmies, komennusmiehen rankkaan elämään. Isän vanhemmat olivat hänet sitten kasvattaneet. Ei herran nuhteessa, vaan pitämällä hänet mukana työnteossa ja antamalla elämän opettaa. Heiltä hän oli myös perinyt vanhan metsätilan ja sen verran rantaa, että saattoi elää turvattua elämää tarvitsematta palkkatyötä hakea. Metsä tuotti lähes joka vuosi jotain, ja kaloja kyseltiin sen verran tasaisesti ettei hän oikein millään malttanut pysyä kalavesiltä pois päivää paria pitempään. Ja olihan sitten ne vuokramökit, jotka hän oli aikansa kuluksi rakentanut. Pahimmatkin tilanteet oli Valtteri aina selvittänyt, joko sisäisen tai fyysisen voimansa avulla. Mies oli huomannut, että kyllä tässä elämässä pärjää yksinäisenä sutenakin.

             Jokainen uisteleva kalamies katsoo vähintään muutaman kerran minuutissa vavan kärkeä, vaikkei sitä itse tiedostaisikaan. Kotilahti oli jo sulautunut alkavaan pimeyteen, kun Valtteri huomasi vavanpään nyökyttelevän. Jotain pientä oli tulossa, väsyttelyä se ei juuri tarvinnut, puolikiloinen kuha. Valtteri päästi sen kasvamaan. Jonkin ajan päästä sama toistui ja vielä kolmaskin pikkukuha kävi Valtteria katsomassa. Olivat kai lähteneet muikkuja syömään ja Valtterin sinivalkoinen vaappu oli ne harhauttanut.

             Yli puoleen tuntiin ei tapahtunut mitään, mutta sitten tärähti voimakkaammin, kitkajarrukin räsähteli. Tämän kalan potkinnassa oli jo ihan eri tempo kuin kuhilla yleensäkään. Ne kun ovat melko tylsiä väsyteltäviä, tahtovat vain painaa kohti pohjaa. Muutaman sekunnin päästä kala hyppäsi jo kunnolla ilmaan. Taimenhan se oli, ei iso mutta ärhäkkä. Tällaista kalaa Valtteri väsytteli mielellään, antoi sen tehdä syöksyjä, ihaili sen komeita hyppyjä ja jos pääsi karkuun, toivotti tervetulleeksi myöhemmin. Pian oli taimen kylki pinnassa veneen vierellä, siitä Valtteri sen haavitsi. Reilut pari kiloa, ihan otettava. Ei tarvitsisi yöpalaksi syödä purkkilihaa.

             Siihen loppui kalan syönti sinä yönä. Tarpeekseen soudeltuaan ja paria muutakin vaappua kokeiltuaan suuntasi Valtteri keulan kohti Mäntysaarta. Siellä oli hyvä leiripaikka, suojaisa hiekkapohjainen lahti. Kallio suojasi lounaistuulilta ja ikivanha mäntymetsä muilta. Vuosikymmeniä vanha nuotiopaikka jyhkeine reunuskivineen näytti ikuiselta ja mäntymetsästä löytyi loputtomasti kuivia oksia polttopuiksi. Tuon nuotion vieressä hän oli yöpynyt lukemattomia kertoja pikkupojasta lähtien, milloin taivasalla, milloin teltassa.

             Kuu oli noussut ja piirsi värittömällä valollaan mahtavien honkien varjot maisemaan tuoden öisen ulottuvuutensa väsyneen kalamiehen iltapuuhiin. Valtteri teki tulet. Nuotion loimun ulkopuolinen maailma näytti ensin pimenevän ja sitten häviävän kokonaan. Ensin hän pisti pannuun vettä kiehumaan ja sitten kraavasi taimenen toisen fileen, loput kalasta laittoi kypsymään viistolle nuotiokiven reunalle nahkapuoli tuleen päin. Vesi porisi pienessä kuparipannussa melkein saman tien. Valtteri heitti teenpurut kannuun, sytytti piipun ja istuskeli kaikessa rauhassa makuualustan päällä selkä kallioon nojaten nauttien jäseniinsä valuvasta raukeudesta.

             Jonkin ajan kuluttua kala alkoi näyttää valmiilta. Valtteri koitti rintaevää, helposti irtosi, kypsää oli ja ”herkullista”, totesi Valtteri ääneen. Päästä hän söi ensin parhaat palat, poskilihat hän laittoi ison näkkileivän palan nurkalle ja haukkasi nautinnollisesti. Taimenen nahka irtosi kokonaisena, sen hän asetti viereisen nuotiokiven päälle itsensä ihailtavaksi. Loput kalan lihat hän irrotteli isoina palasina ja kokosi näkkärin päälle valtavaksi läjäksi. Hieman suolaa päälle ja gourmet-ateria oli valmis. Teenpuruja huulistaan puhallellen ja piipunpohjia poltellen Valtteri katseli kun kalan roippeet tirisivät ja savusivat nuotion hiilillä, leimahtivat liekkeihin ja sitten hiipuivat sammuksiin muun nuotion mukana.

             Yö oli pitkällä, kuu oli noussut korkealle ja himmensi tähdet. Tavan mukaan Valtteri vilkaisi pohjoisen taivaanrantaan, tällä kertaa ei revontulia näkynyt. Hän puhalsi kerran tyhjään viinibägiin, kääri sen villapaitaan ja pisti makuupussin pussiin, täydellinen erätyyny. ”Nykyajan mukavuuksia”, tuumi Valtteri mennessään makuupussiin. Hän veti vielä pari filttiä päälle ja pipon päähän. Yö oli viileä, mutta tuskin menisi pakkasen puolelle.

             Ei mennyt kauaakaan kun tasainen kuorsaus levisi jykevien honkien lomitse lähes koko saareen. Ei sitä ollut kukaan kuulemassa, ainuttakaan ihmistä ei ollut ainakaan parin kilometrin säteellä, mutta jos olisi ollut, olisi kuulija varmaan voinut myös katsella millaisia unia Valtteri näki. Usein unissa, etenkin näin kalareissujen aikaan, toistui kaksi teemaa: Nuori vaaleatukkainen nainen ja karkaava kala.

             Tuon nuoren naisen kanssa, jolla oli pitkä, tuuhea, vaalea tukka, korkeat poskipäät, kirkkaan siniset silmät ja hymy kuin auringonpaiste, Valtteri oli seurustellut pari vuotta. Lopuksi he olivat asuneetkin jonkin aikaa yhdessä. Mutta jotain tuolta naiselta puuttui, piti päästä näkemään mitä muuta oli maailmassa. Hän läksi Helsinkiin opiskelemaan kirjallisuutta. ”Voisihan niitä kirjoja lukea täälläkin”, oli Valtteri itsekseen tuumannut, muttei sen kummemmin alkanut ympäripuhumaan. ”Jos ei nyt lähde, katuu myöhemmin; ei sitä ettei jäänyt, vaan sitä ettei lähtenyt”, oli tuo tyttö sanonut. Sen jälkeen ei Valtteri ollut yrittänytkään ymmärtää naisten logiikkaa. Oli vain ottanut naiset sellaisina kuin he ovat. Mukavahan heidän kanssaan on joskus aikaa viettää, mutta sellaista naista ei ollut löytynyt, jonka olisi halunnut asumaan kanssaan.

              Vähän niin kuin tuon pois päässeen nuoren naisen kanssa, niin samoin Valtterin unessa kalakin pääsi aina karkuun. Kala oli joskus tunnistettavissa vaikka taimeneksi tai haueksi, ja joskus se taas oli salaperäinen iso kala. Aina pitkä väsyttely päättyi kuitenkin siihen, että kala pääsi karkuun. Milloin siima loppui puolalta ja paukahti irti, milloin se vain katkesi tai uistin pääsi irti. Karkasi kuitenkin, ja siihen Valtteri yleensä heräsi.

             Tuona yönä tuo unien katselija olisi nähnyt hurjan taistelun ennätystaimenen ja Valtterin välillä. Valtteri oli juuri saanut jättiläistaimenen kääntämään kylkensä väsymyksestä ja hinattua sen jalkojensa juureen. Hän oli koukkaamassa kalan rantaan, kun tapahtui jotain ihmeellistä. Kala ei päässytkään karkuun, vaan jostain ui uneen kuikka, jonka voimakas huuto jähmetti unen. Tuohon huutoon myös Valtteri heräsi. Aamu oli valjennut ja muutaman metrin päähän Valtterista oli uinut kuikka, särki poikittain nokassaan. Unikuvan karkaamattomasta kalasta ollessa vielä mielessä, Valtteri katseli kuikan uintia. Jonkin matkan päässä toinen kuikka vastasi huutoon. Kuikkien uinti kohtasi, ja toinen kuikka antoi särjen ehkäpä puolisolleen tai poikaselleen, joka kaulaansa venyttäen nielaisi sen kupuunsa, nousi läpsyttämään siipiään muutaman kerran ja jäi sitten sulattelemaan makupalaansa.

             Pannullinen kuumaa teetä, vuori graavitaimenta ison näkkäripalan päällä ja muutamat sauhut piipusta nuotion lämmössä saivat Valtterin olon tuntumaan niin mukavalta, että hän tuumasi ”viitsiikös tästä minnekään lähteä, kun ei ole mitään aikataulujakaan ”.  Mutta eihän kalamiestä mikään saa kuivalla maalla pysymään, kun ajatukset ajelehtivat milloin minkin karikon kyljellä oleskeleviin isoihin ahveniin tai syvissä vesissä kiitäviin nälkäisiin taimeniin. Huuhdeltuaan vielä naamansa kylmällä vedellä, oli tuo nuori mies niin täynnä kalastamisen kiihkoa, ettei mikään olisi saanut pidettyä häntä maissa.

             Taas kerran potkaisi Valtteri itse tekemänsä puuveneen pitkään tasaiseen luisuun kohti saaren kärjen kaislaista karikkoa. Siitähän se ennätyshauki tulisi tälläkin kertaa. Se oli varma paikka, josta Valtteri oli kerta toisensa jälkeen saanut isompia ja isompia haukia. Nyt oltiin hakemassa jo reilusti toistakymmentä kiloa painavaa vonkaletta. Ilma oli hyvä, auringon lämpö oli herättänyt pienen tuulen vireen, vesi oli kylmää ja hauet olivat jo alkaneet kerätä vararavintoa talvea varten. Ja juuri siinä kärjessä se iski, ennätyshauki se olisi ehkä ollut 25 vuotta sitten, mutta nyt tuo kolmikiloinen sai mennä jatkamaan kasvuaan. ”Ei se uni kyllä tuollaista kalaa tainnut mieleen maalailla”, arvioi Valtteri menneen yön unikuvien jo hiljaa mielestä haihtuessa.

             Valtteri vaihtoi sinivalkoisen vaapun siiman päähän, ajatteli että nyt voisi kalastaa taimenta. Toki hän tiesi, että kun taimenta kalastaa, voi tulla hauki, ja kun haukea kalastaa, voi tulla vaikka ahven. Mutta siinähän osa kalastuksen viehätyksestä juuri piilee.

             Olkansa yli kurssia tarkistaessaan hän huomasi lokkiparven kaartelevan ja tekevän syöksyjä järven pintaan keskellä suurta selkää. Hän sousi hiljaisin vedoin lähemmäksi, yritti olla säikyttämättä niin lokkeja kuin ilmeistä kalaparveakaan, jota lokit olivat harventamassa. Viimeiset vedot hän veti voimakkaasti ja antoi sitten veneen lipua äänettömästi harvinaisen näytöksen tapahtumapaikalle. Lähelle tultuaan hän huomasi, ketkä tuon villin tarjoilun lokeille olivat valmistelleet. Pikkukalakuhinan keskeltä aina välillä nousi puolittain pintaan kaksi kalan selkää. Selkäevät halkoivat veden pintaa kuin hailla ikään. Kaksi isoa, valtavan isoa, taimenta oli ajanut muikkuparven pintaan ja napsivat nyt siitä makupaloja mielin määrin.

             Valtteri tähtäsi heittonsa isomman taimenen eteen, mutta taimen kääntyi juuri ennen kuin uistin putosi pintaan. Seuraavalla heitolla kävi samoin, mutta Valtterin kelatessa sisään pienempi järvitaimenista huomasi uistimen ja iski siihen saman tien. Siitä alkoi taistelu, jollaisessa Valtterikaan ei ollut aiemmin ollut mukana. Taimen ei noudattanut mitään sääntöjä, se ui veneen alta monta kertaa, sukelsi syvään ja taas ylös nopeammin kuin siimaa ehti kelata, tekeytyi väsyneeksi ja tultuaan hilattua veneen viereen teki hillittömiä syöksyjä ja hyppyjä riuhtoen siimaa mielin määrin. Pahinta kaikesta, yhden pitkän syöksyn jälkeen siima jäi löysäksi ja Valtterista tuntui, että kala oli päässyt karkuun, hän kelasi ja kelasi tyhjiä pois, mutta kala oli nopeampi. Valtteri kurkotti veneen laidan yli yrittäen saada pinnan alta kirkkaasta vedestä jonkinlaista näkymää kalasta, mutta kalan väsytys näytti olevan ohi. Ja yhtäkkiä se tuli syvyyksistä nopeasti kuin ohjus, rikkoi pinnan ja täräytti pyrstöllään Valtterin naamaan sellaisen limaisen iskun, että mies oli kaatua.

             Kerran aikaisemmin, ehkä vuosikymmen sitten, oli Valtteri ollut tekemisessä tuollaisen kalan kanssa. Se oli saanut siiman löysäksi syöksymällä kohti ja sitten, juuri ennen kuin Valtteri oli ehtinyt kelata tyhjät sisään, se oli hypännyt ja potkaissut voimakkaasti juuri kun siima oli kiristynyt ja saanut sen napsahtamaan poikki. Sinne oli mennyt Valtterin ukin tekemä kultaisella karkkipaperilla päällystetty pieni vaappu. Se oli ollut ehkä kolmikiloinen taimen, mutta potku oikealla hetkellä oli ratkaissut taistelun kalan hyväksi. ”Siinähän menet kasvamaan, tavataan muutaman vuoden päästä uudesta”, oli Valtteri sanonut hyvästä taistelusta tyytyväisenä. Löysän siiman äkkinykäykseen oli Valtteri nyt varautunut ja veti vavan taakse, löysäsi kitkajarrua ja antoi sitten periksi kun kalan repäisy tuli. Tällä kertaa kala ei irronnut ja taistelu kääntyi Valtterin eduksi. Vielä meni vartin verran ennen kuin taimen oli veneen vieressä väsähtäneenä. Varovasti Valtteri ujutti kaksi sormea kiduksien väliin ja nosti taimenen yhdellä voimakkaalla liikkeellä veneeseen.

             Uistinta taimenen kidasta irrotellessaan Valtteri huomasi oudon möykyn sen kidassa. Hän viilteli uteliaisuudesta puukolla möykkyä auki eikä ollut uskoa silmiään kun tajusi, että ukin tekemä kultaisella karkkipaperilla päällystetty vaappu paljastui sieltä. ”Tavattiin sittenkin.”

             Valtteri suuntasi veneen kokan kohti kotirantaa. Vilkaisi olkansa yli ja oli erottavinaan savua saunalta. Ei sinne mitään tulta ollut jäänyt eikä tulipalokaan ollut mitenkään voinut syttyä. Turhia hermoilematta hän veteli rauhallisia voimakkaita vetoja katsellen aina välillä veneen pohjalla makaavaa reilusti toistakymmenkiloista taimenta. Se isompi oli vielä jäänyt järveen muikkuja syömään. Taas katsahti hän saunalle ja erotti jo saunan piipusta kohoavan savujuovan. Kummallista, ei hänelle tuollaisia vieraita ollut ennen tullut. No mikäs siinä, saunan ovet olivat aina auki ja jos joku niin hirveästi oli saunan kaipuussa niin siitä vaan. Saunan hän olisi itsekin lämmittänyt ensi töikseen.                          

             Veneen keulan jo rahistessa rantahiekkaa, loi Valtteri uteliaan katseensa saunalle. Pihalla oleva vieras auto ei antanut mitään vinkkiä oudosta saunanlämmittäjästä. Savua ei enää tullut, pellit oli pantu kiinni ja sauna oli valmis. Oudon lämmin tunne valtasi Valtterin, kun oma kotisauna toivotti tällä lailla tervetulleeksi. Sitten saunan ikkunan ruudusta näkyi paljas, pisaroita helmeilevä olkapää ja toisesta ruudusta pitkät vaaleat hiukset, siniset silmät ja aurinkoinen hymy.