Viljami oli Lapin miehiä. Ei
saamelainen, ei suomalainen eikä oikeastaan norjalainenkaan, vaikka olikin
Norjan kansalainen. Norjaa ja suomea hän puhui yhtä hyvin, eikä maiden välinen
raja merkinnyt hänelle mitään. Ikänsä hän oli asunut samassa punaisessa
puutalossa vuonon rannalla, jo vuosikausia kahdestaan vaimonsa kanssa. Vaimo
oli nuorena tullut etelästä turskia perkaamaan ja Viljamin tavattuaan jäänyt sille
tielleen. Vaimo oli myös sellainen, ettei Viljamin tarvinnut kylmimpienkään
pohjoismyrskyjen aikana yöllä palella. Lapset, kolme poikaa ja yksi tytär,
olivat asettuneet kuka minnekin etelän kaupunkeihin. Etelä tarkoitti Viljamille
kaikkea Inarista alaspäin.
Viljami oli lyhyehkö, tosin tavallisen saamelaismiehen vieressä
keskipituinen, ”ainakin saappaat jalassa ja lakki päässä”, kuten hän itse ajatteli peilikuvaansa
katsellessaan. Lakki hänellä olikin aina päässä, kesällä tummansininen
lippalakki, kuin merimiehellä, ja talvella karvalakki. Korvat olivat hieman
höröt, ikään kuin lakin pitimiksi suunniteltu. Silmät olivat siniset ja naama
punakka, vähän ahavoitunut. Ilme oli yleensä hyväntuulinen ja itsevarma. Hänestä
sai vaikutelman, että siinä on mies, jolla on elämän ohjat omissa käsissään.
Kädet olivat suuret ja voimakkaat, sormet tanakat, siis kerta kaikkiaan
kunnon kourat millä tarttua, ja ote piti. Näillä käsillään hän oli perheensä
elättänyt ja lapsensa kasvattanut. Viljamin kädet eivät koskaan palelleet. Kun hän
kastoi ne kylmään veteen, oli kuin hanan olisi avannut ja niissä alkoi kiertää
kuumaa verta. Niillä saattoi päästellä kaloja verkosta hyisessä vedessä vaikka
kuinka kauan, ja kun ne sitten kuivasi ja niitä kokeili, ne tuntuivat lähes
kuumilta. Ne olivat myös taitavat kädet. Kirvesmiehen ja puusepän kädet siinä
missä kalastajankin. Niin taitavat kädet, että kovinakin aikoina oli töitä
riittänyt eikä nälkää tarvinnut nähdä.
Käsiin oli kirjautunut muistoja Viljamin elämän varrelta. Niitä
katsellessaan yksi jos toinenkin tapahtuma palautui miehen mieleen. Vasemman
käden pikkusormesta ja nimettömästä puuttui pieni pätkä. Muisto maakoneesta ja
päreiden höyläämisestä; outo laite, mutta piti kokeilla. Joka sormessa oli jos
jonkinlaisia arpia, Viljamin muistiinpanoja jostain rakennustyöstä, huonekalun
veistosta tai kalareissusta.
Viljami oli kylän poikien sankari ja
miehen malli. Usein, kun hän istuskeli ja poltteli sätkää töiden lomassa, tai
muuten vaan käyskenteli rannoilla, joukko pikkupoikia tuli hänen luokseen
katselemaan arpia ja kärkkymään niiden tarinoita. Silloin tällöin Viljami vei
heidät soutuveneellään isoja turskia nostamaan tai opetti puukon käyttöä, ja
hyvin hän heidän seurassaan viihtyikin. Jännittäviä juttua huikein kääntein
kerrottuna riitti loputtomiin. Parhaimmat he osasivat melkein ulkoa. Yhtä he
kutsuivat Kidaksi.
”Kerro Kidasta”, joku pojista melkein aina
pyysi.
Vasemmassa kämmenselässä oli huomiota herättävän omalaatuinen kuvio. Se
sai Viljamin sinisille silmille aivan erityisen kylmän ja etäisen katseen,
jossa oli päättäväisyyttä ja kunnioitusta muttei tippaakaan pelkoa. Samalla suu
vetäytyi tiukkaan hymyyn ja poskilihakset jännittyivät. Koko miehestä hohkasi
sellaista voimaa ja sitkeyttä, ettei tuon miehen uskoisi koskaan vanhenevan,
saati sitten kuolevan. Arvet olivat syvistä, terävästi viilletyistä haavoista.
Osa vanhempia ja osa tuoreempia, mutta samaa kuviota, ikään kuin tarkoituksella
tehtyjä koristeita.
Koetellessaan niitä sormenpäillään Viljamin mieleen palautuivat vuosikymmenien
takaiset tapahtumat ensimmäiseltä kalareissultaan tunturien nieriä- ja
taimenvesille. Parin päivän kävelymatkan päässä kotikylästä oli pieni nimetön
järvi, jonne hän oli isänsä kanssa vaeltanut.
”Ei sitten
jänkäkoiria! Taimenet ja raudut kyllä käy”, oli äiti huudellut Viljamin ja isän
perään heidän lähtiessään.
”Mitä jos tulee
jättiläiskala?” oli Viljami vastannut innoissaan.
”No tuo pää
näytille, oli mitä lajia tahansa.”
Tuolloin tarina päättyi siihen, että Viljami istui rannalla, jalat
vedessä, märkänä ja kylmissään; mutta käsiä kuumotti, ja toinen oli verestä
punainen. Hän seurasi katseellaan, kun kalan selässä seisova puukon varsi,
pyrstön iskujen tahdissa pikkuisen puolelta toiselle heilahdellen, hain evän
lailla, lipui hitaasti kohti järven keskustaa ja vajosi sitten syvyyksiin kuin
saavuttamattomiin karkaava unelma.
Nykyään Viljamilla oli kertoa koko
juttu. Käsikirjoituksen loppu tehtiin vasta pari vuotta sitten. Eräänä elokuun
aamuna lähti Viljami jälleen kerran kalaan, tällä kertaa yksin. Enää ei
tarvinnut pitkään kävellä päästäkseen parhaille paikoille, tosin piti tietää
missä ne olivat. Hänellä oli uudehko, luotettava maastoauto, jolla pääsi
tuttuja ajoreittejä pitkin reilun kilometrin päähän järvestä. Hän pysäköi auton,
pisti auton avaimen takkinsa taskuun, taskun vetoketjun kiinni, heitti repun
selkäänsä, otti vavan kouraansa ja alkoi tarpoa kohti tuota mystistä järveä,
jonka rannoilla hän oli käynyt joka kesä ensimmäisen kalaretkensä hurjien
kokemusten jälkeen. Hän janosi uusintaottelua jättiläiskalan kanssa.
Ilma oli lämmin ja kalastelu mukavaa. Järvi jäi jylhien tuntureiden
väliin ja rannat painuivat jyrkästi kirkasvetiseen syvyyteen. Tuntureiden
muodosta päätellen järvi oli useiden kymmenien metrien syvyinen. Vieheeksi Viljami
valitsi suosikkinsa, samanlaisen jolla hän kalasti jo ensimmäisellä
reissullaan, itse tehdyn siian nahalla päällystetyn vaapun, jossa punainen
nokkalevy. Hän kalasteli kiireettömästi, jo isoja kaloja saaneen miehen
maltilla. Välillä hän kelasi pinnasta ja välillä antoi vieheen painua
syvyyksiin ennen kuin alkoi kelata. Yksi parikiloinen taimen tuli melkein heti,
sitä oli kiva silmäillä.
Pohjoiselle taivaalle jäämeren päälle oli kerääntynyt valtavia, mustia
pilvimassoja, jotka näyttivät ulottuvan meren pinnasta aivan taivaan laelle
asti. Luoteesta vaakasuoraan paistava aurinko punasi pilvien kumpuroita. Näytti
siltä kuin tulivuoren purkauksen aiheuttama tuhkapilvi vyöryisi kohti. Ilma tunturissa
oli pysähtynyt. Tuuli oli tyyntynyt ja aurinko paistoi kuumasti. Viljami riisui
takkinsa ja heitti sen kivelle viereensä.
”Tyyntä myrskyn edellä”, ajatteli Viljami, joka oli nähnyt myrskyn
nousevan useasti ennenkin. ”Kohta tuulee ja sataa. Kovaa ja paljon.”
Sitä ennen ehtisi kuitenkin vielä jatkaa kalastelua. Pitkä heitto ja
viehe niin syvälle kuin painuisi. Sieltä se nappaisi niin kuin silloin
vuosikymmeniä sitten, jolloin kala oli poikaa vahvempi. Vaappu ei ollut vielä
tavannut pohjaa, ja siima näytti jo menevän syvyyksiin lähes jalkojen juuressa,
kun se alkoi ikään kuin vajota sivulle päin. Tuntui kuin uistin olisi jäänyt
kiinni virran mukana kulkevaan raskaaseen tukkiin. Kala oli selvästi samaa
sukua kuin se peto, joka oli aikanaan perinyt pikkupojasta voiton. Mutta nyt
oli vastassa monet isot kalat kokenut vahvakätinen aikamies.
Kala teki hurjia syöksyjä syvyyksiin, hyökkääviä syöksyjä suoraan kohti ja
hyppyjä ilmaan ikään kuin katsoakseen millaisen vastustajan kanssa oli
tekemisissä. Väsyttely kesti pitkään, ja Viljamia tunsi jo käsissään taistelun
kovuuden, mutta kala näytti olevan loppuun väsynyt. Viljami otti reppunsa
taskusta lyhytvartisen koukun, jolla aikoi nostaa kalan ylös. Tarkoitus oli
nopealla liikkeellä tikata koukku alaleuasta läpi, ja kala saman tien maihin.
Mutta niin kävi kuin silloin ensimmäiselläkin kerralla. Kala oli silmää
nopeampi, ja ennen kuin Viljami ehti tajuta, koukku ja Viljamin kämmen olivat
kokonaan kalan suussa. Kalan hampaiden ote piti, ja koukun ote kalan kiduksista
piti. Viljamin poskilihakset pullistuivat, ja katseeseen tuli sellainen
määrätietoisuus, että järvestä olisi noussut mikä vain. Viljami oikaisi täyteen
pituuteensa ja otti kymmenkunta askelta maihin, ja kala seurasi mukana Viljamin
käsi suussaan. Viljami ei edes huomannut kuinka kalan hampaat raastoivat hänen
rannettaan. Hän painoi toisella jalallaan kalan alaleukaa maata vasten ja veti
vapaalla kädellään yläleuan ylös, kidan auki ja sai kätensä pois kidasta.
Koukku sai jäädä sinne. Käteen oli kala tehnyt rumaa jälkeä.
Viljami hyppäsi hajareisin istumaan kalan selkään, ettei se pääsisi
ponnahtamaan takaisin veteen. Tottuneesti, nopein ja varmoin ottein hän veti
puukon tupesta. Ja jälleen kerran iski Viljami puukolla kalaa niskaan. Nyt
tarpeeksi eteen ja voimalla. Puukko upposi kahvaa myöten. Kala tärisi
parikymmentä sekuntia ja kuoli siihen paikkaan. Kalan niskasta vuoti runsaasti verta,
ja siihen samaan verivirtaan sekoittui Viljamin kädestä pulppuava veri.
Tällä kertaa haavat olivat syviä. Verta pulpahti jostain peukalon
tyvestä ulos solkenaan joka sydämenlyönnillä. Viljami leikkasi takkinsa hihan
irti ja kietoi sen haavan ympärille, pani vielä lituskaisen kiven yhden
kierroksen kohdalle haavaa puristamaan, otti repustaan narukerän ja leikkasi
siitä pätkän, jolla sitoi paketin kiinni.
Toisen narunpätkän hän pujotti kalan kiduksien alitse sen suusta ulos ja
sitoi lenkiksi, jonka kiersi ranteensa ympäri, jotta saisi pitävän otteen kalan
raahaamiseksi autolle. Kantaa hän ei sitä jaksaisi, vaikka nuorempana kantoikin
hartioillaan valuhommissa parikin sementtisäkkiä kerralla.
Viljamin käärimä paketti oli pian läpeensä märkä ja kirkkaan punaista
verta valui tasaisena norona vaaleiden jäkälien päälle. Viljami nousi
seisomaan, mutta silmissä sumeni ja päässä heitti. Pakko oli pudota istumaan. Siinä
istuessaan ja tuntiessaan kuinka voimat valuivat pois, hänet valtasi uusi
tunne, epätoivo, kaiken menettämisen aavistus. Hän katseli verisiä käsiään.
”Tulisiko näihin käsiin enää koskaan arpia; kertoisivatko ne tätä tarinaa
kenellekään?”
Hän tunsi kuinka vanhuus laskeutui hartioille, imeytyi sieltä jäseniin
tehden ne raskaiksi ja asettui sitten sydämeen. Mutta sydän sykki vielä.
”Jaksaa se vanhakin mies, jos vain on tahdonvoimaan”, tuumi Viljami. Hän nousi
hitaasti, mutta päättäväisesti, ensin polvilleen ja oikaisi sitten itseään
hieman käsillä polviin tukien ja siitä sitten seisomaan. Hän odotti kunnes näkökenttä
kirkastui, nosti vaivoin repun selkäänsä, otti tiukan otteen ranteensa
ympärillä olevasta narusta ja kohotti katseensa menosuuntaan, kohti pohjoista –
eikä ollut uskoa silmiään!
Myrsky oli kaatumassa päälle. Tummana
möyryävä, maasta taivaaseen asti ulottuva pilvimassa oli tulossa parin sadan
metrin päässä valmiina ahmaisemaan Viljamin kitaansa. Parinkymmenen sekunnin
kuluttua myrsky nielaisi Viljamin. Hän oli kuitenkin ehtinyt kaivaa kompassin
housunsa taskusta ja ottaa suunnan autolle. Tuuli riuhtaisi Viljamin maahan
jääneen takin lammen pinnalle ja riepotteli sen saman tien näkymättömiin. Kompassin
hihna toisen ja kalanaru toisen ranteen ympärille kiedottuna lähti Viljami
hitaasti askeltamaan kohti autoa. Napajäätiköltä tullut jäinen myrskytuuli
puhalsi voimalla etelään. Jäämeren yltä se keräsi kosteutta, nousi tunturiin ja
kylmensi sen sitten lumeksi, jonka puhalsi täysin palkein vasten Viljamin
ahavoitunutta naamaa.
Pari kertaa tuuli paiskasi Viljamin kumoon ja olisi varmaan vienyt
mukanaan ellei kala olisi ollut ankkurina. Viljami kumminkin nousi sitkeästi
pystyyn, otti jyrkän etunojan ja lähti päättäväisesti, vaikkakin kerta kerran
jälkeen hitusen hitaammin, työntymään myrskyn läpi kohti autoa. Ranteesta valui
veri tasaiseen tahtiin. Tuuli vei sen mennessään, jäädytti, sekoitti
lumisateeseen ja paiskoi pienen pieninä hiukkasina järven pintatyrskyihin.
Jäinen tuuli, veren vähyys ja väsymys saivat aikaan sen, että mies rupesi
kylmenemään, vaikka ponnisteli kaikin voimin. Ne ja rannetta kiristävä kalanaru
saivat aikaan myös sen, että ensimmäistä kertaa elämässään hänen kätensä
jäätyivät. Sormet kävivät kylmiksi ja tunnottomiksi eikä niihin enää
virrannutkaan lämmittävää verta niin kuin aina ennen. Mutta jälleen kerran
kädet tiesivät mitä tehdä. Veri alkoi hyytyä myös haavoissa ja vähitellen
vuotaminen tyrehtyi kokonaan. Arpeutuminen oli alkanut.
Niin monet kerrat oli Viljami kulkenut
autopaikan ja lammen välistä reittiä, ettei hän olisi kompassia tarvinnut
nytkään. Hän kulki vaistonvaraisesti maanmuodoista ja kivistä suunnan pitäen,
itsekään tiedostamatta kuinka. Samoin oli tehnyt hänen isoisänsä kotiporo, joka
oli tuonut varmasti ja turvallisesti isoisän kotiin naapurikylästä satunnaisten
juominkien jälkeen. Isoisän ei tarvinnut kuin rojahtaa rekeen ja kääriytyä
porontaljoihin, minkä jälkeen hän voikin vaipua päätä selvittävään uneen ja
herätä siihen, kun reki pysähtyi kotiovella ja jos ei herännyt rupesi poro
roukuamaan. Niin vain Viljami nytkin, tietämättään kuinka kauan oli kulkenut,
tuli suoraan autonsa luo ja havahtui siinä. Tunnottomin käsin hän haki
avaimiaan takkinsa taskusta ja muisti samassa, että myrskyhän oli vienyt takin.
Auton ovet olivat kuitenkin auki, se oli Viljamin tapa. Jos joku tunturissa
autosta jotain tarvitsisi, ottaisi se sen kuitenkin. Kovin ponnistuksin sai
Viljami kammettua kalan auton takaosaan. Ensin pää ja viimeiseksi pyrstö, joka
mäjähti komeasti sivuikkunaa vasten ja peitti sen lähes kokonaan.
Viljami meni kuskin penkille ja otti tällaisen tiukan paikan varalle autoon
varaamastaan laukusta kuivattua poronlihaa, kuivattuja hedelmiä, näkkileipää ja
juotavaa. Juoma lämmitti valuessaan kurkusta alas mahaan, ja niin tuntui kuin
se olisi sieltä virrannut suoraan käsiin. Niissä läksi veri kiertämään ja tuttu
lämpö täytti jälleen sormet. Viljami tiesi selviytyvänsä. Kun hän sai
pureskeltua vähän poronlihaa ja hedelmiä, voimat alkoivat palautua myös muualla
Viljamin kuivassa mutta jäntevässä kehossa. Vaikka autossa oli
ensiaputarvikkeita, hän päätti olla avaamatta veristä ja vielä jäähileistä
pakettiaan etteivät haavat repeytyisi auki. Saisi vaimo sitten tehdä sen
alhaalla vuonon rannassa. Hänellä oli siinä puuhassa kokemusta.
Nyt oli tämä lopen väsynyt, sään
pieksemä, melkein tyhjiin valunut, mutta sitkeä ja päättäväinen mies valmis
lähtemään viimeiselle taipaleelle kohti kotia. Mutta ne avaimet. Vara-avaimia
ei Viljami ollut milloinkaan tarvinnut. Kolmisen vuotta sitten, kun hän oli
auton hankkinut, oli hän kuitenkin sellaiset autoon piilottanut. Hieman
epävarmasti hän alkoi koitella olivatko ne vielä siellä, minne hän oli ne silloin
laittanut. Olivat.
Umpimyrskyssä lähti maasturi hitaasti rullaamaan alas tuttua
kulkureittiä. Vaikka näkyvyyttä ei ollut kuin muutama metri, kotiporon lailla auto
ja kuski tuntuivat tietävän jokaisen mutkan ja mäennyppylän. Parinkymmenen
kilometrin päästä, kun jo korkeuttakin oli monta sata metriä vähemmän, myrsky
loppui eikä maassakaan ollut enää lunta. Jylhänkaunis vuono näkyi. Se oli ollut
suojassa myrskyltä niin kuin usein ennenkin.
Ei ollut enää äitiä, jolle olisi vienyt pään näytille, niin kuin silloin
vuosikymmeniä sitten jäi tekemättä. Mutta kylläkin vaimo, joka aina
jännittyneenä ja huolissaan odotteli millaista saalista Viljami toisi, ja mitä
paikattavaa miehessä olisi. Nyt oli sellainen pää, ettei ole ennen nähty ja
jatkojakin enemmän kuin uskoa saattoi.
”Kyllä vain - kyllä näistä haavoista arvet kypsyisivät ja arvista tarina
punoutuisi”, tuumi Viljami illalla mökkinsä lämmössä, kun haavat oli jo
siististi sidottu. Sen verran vanha oli Viljamista tuona päivänä kuitenkin tullut,
että päätti siirtyä enemmän tarinoiden kertojaksi kuin uusien hankkijaksi. Mitä
nyt joitain pikkujuttuja silloin tällöin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti