Kultainen kala

KULTAINEN KALA

Julkaistu Eränkävijät 2018-2019 -kirjasessa

            Saimaan vesistöön kuuluvan järven rannassa, mutkittelevan ja mäkisen hiekkatien päässä on pieni, muutaman talon muodostama kylä.  Siellä on aukio, jossa saa auton ja trailerin käännettyä, itse tie jatkuu luiskana järveen. Viimeinen talo ennen järveä on vanha punainen mökki, jossa on tupa ja makuuhuone ja tuvassa iso takka. Pihapiirissä on tilava talli, jonne sopii pari autoa, kalastusromppeita ja muita tarvikkeita sekä kesällä moottorikelkka ja talvella vene. Nyt siellä oli vene.

            Mökin pihaan tuli auto, ja autosta astui ulos kuljettaja, joka tähyili parin kilometrin päässä olevaan saareen. Saaren rannasta lähti moottorikelkka tulemaan kohti mökkiä. Pian sen vauhti kiihtyi yli sadan kilometrin huippunopeuteensa.  Se näytti tulevan täysillä päin taloa lainkaan hiljentämättä vauhtia.

            – Et sinä minua pelottele, sanoi autosta tullut itsekseen ja veti paksua haalaria päälleen.

            Juuri ennen luiskaa moottorikelkan vauhti hidastuikin, ja ketterästi se kiipesi lyhyen rinteen mökin pihalle. Kelkan kuljettaja hyppäsi kevyesti maahan, johon oli satanut ohut kerros untuvaista pakkaslunta. Hän otti autolla tullutta molemmin käsin olkapäistä kiinni katsellakseen vanhaa hyvää ystäväänsä tutkivasti.

            – Upeaa nähdä sinua! Ei ollakaan nähty yli puoleen vuoteen, sitten Markun hautajaisten. Hyvä kun pääsit tulemaan. Miten pärjäilet?

            – Nyt ovat asiat hyvin. Pistivät ulos firmasta ja antoivat vuoden palkan ilman työvelvoitetta. Sen jälkeen ansiosidonnaista ja sitten eläkkeelle.

            – On se kumma, hyvää koulutusta ja kokemusta eivät osaa käyttää. Pöllöt on aina pöllöjä! Mutta aja auto talliin niin lähdetään, siellä on kahvi kuumana ja juuri paistettua hiivaleipää.

            Autosta tullut otti ison repun selkäänsä ja hyppäsi kuskin taakse kelkan kyytiin. Vauhti ei ollut hitustakaan hitaampi kuin tullessa.

            Saaressa oli lähes satavuotias, mutta hyväkuntoinen noin neljän sadan neliön vaaleaksi maalattu, hirsirunkoinen, pystylaudoituksella vuorattu huvila. Se oli rakennettu laakean rantakallion päälle parinkymmenen metrin päähän rannasta. Keskellä taloa oli suuri parveke ja sen molemmin puolin isot erkkerit. Huoneita oli kymmenkunta.

            – Saat tuon Idan huoneen. Se pysyy lämpimänä kovillakin pakkasilla. Siinä on niin hyvä kakluuni, ettei patteri paljon naksahtele, ja komeat näkymät järvelle, sanoi kelkalla vieraansa hakenut ja potki saappaansa eteisen nurkkaan. Hän otti ajokypäränsä pois ja nosti sen hattuhyllylle. Kypärän alta valahtivat harteille asti ulottuvat kiiltävät, tummanruskeat hiukset. Silmät olivat tummat ja kulmakarvat lähes mustat ja tuuheat, suu voimakas ja hampaat virheettömät ja valkoiset. Ajohaalarin alta paljastui 180-senttinen voimakas vartalo. Huolimatta suojaavista vaatteista näki heti, että se oli patsasmaisen kaunis. Hän oli Anneli, saaren ja mökin omistaja. Oli saarella virallinenkin nimi, mutta yleisesti puhuttiin Annelin saaresta ja, hieman kunnioitusta äänessä, saaren Annelista. Anneli oli jäänyt leskeksi jo parikymmentä vuotta sitten. Hänen miehensä oli ollut YK:n rauhanturvajoukkojen yhteysupseerina Etelä-Libanonissa ja ammuttu autoon väijytyksessä. Kyllästyttyään opettajan hommiin Anneli oli – varakkaana naisena – jäänyt vapaaherrattareksi ja vietti suurimman osan aikaansa majaillen huvilallaan ja kalastellen.

            Vieras oli Eija, Annelin vanha ystävä jo vuosikymmenten takaa. He olivat nuorina olleet opettajina samassa koulussa ja ystävystyneet. Ystävyys oli pitänyt, vaikka Eija oli siirtynyt erään suuryrityksen palvelukseen ja tehnyt siellä komean uran, kunnes oli hiljattain saanut hyvän tarjouksen niin sanotusta paketista ja tyytyväisenä siirtynyt vapaaherrattareksi hänkin. Eijan mies, Markku, oli kuollut puolisen vuotta sitten nopeasti ja armottomasti etenevään syöpään. Langanlaiha, mutta toki naisellinen, Eija oli laihtunut entisestään, mutta jaksoi olla elämänmyönteinen surustaan huolimatta.

            – No miten ovat asiat täällä saaressa? Eija kysyi ja hörppäsi suullisen kahvia ja siemaisi hetken päästä konjakkia päälle.

            – Hyvin on kaikki sujunut. Tuntuu, että elämä on viime vuosina vain hemmotellut. Kalaa on tullut mukavasti ja Peltoniemen vanha isäntä tuo silloin tällöin jäniksen tai teeren, kalaa on riittänyt antaa vastaan. Tuolla järvellä sen sijaan, kalaverkoilla siis, tapahtuu aivan kummallisia asioita. Mutta levittele nyt kamppeesi tuonne huoneeseen. Minä käyn sillä aikaa panemassa saunan kiinni, niin kerron sitten löylyissä. Tuon sanottuaan Anneli tuprautti vielä sauhut sikaristaan ja heitti sen sitten sammuttamatta takkaan, nousi ylös ja viitsimättä vetää takkia päälleen, meni pakkaseen ja käveli rauhallisesti rantasaunalle.

            – Onpas hyvät löylyt, mutta kerro nyt.

Saunan iso ikkuna antoi upean maiseman lauteilta suoraan järvelle.

            – Näetkö, tuolla vajaan kilometrin päässä, Kajosaareksi kutsutun saaren rannan tuntumassa minulla on verkot. Kalaa tulee hyvin, mutta joku muukin siellä käy verkoillani. Näkee selvästi, että verkoista on otettu muutama kala pari kertaa viikossa. Niinä öinä avantokaan ei ole jäätynyt niin paksuksi kuin muina öinä ja sen ympärillä lunta on tallottu. Mitään selviä jalanjälkiä siellä ei ole, mutta soikeita painumia kyllä. Jos kalavoro pysyy aikatauluissaan, tulee se taas tänä yönä. Ja silloin tällöin verkoissa on outoja valtavia reikiä.

            – Nyt on nousemassa täysikuu. Jäädään odottamaan jos vaikka näkisimme jotain. Eihän me muutenkaan mentäisi nukkumaan vielä tuntikausiin. Saunakammarissa on mukava istuskella ja olutkin maistuisi vielä.

            Anneli sammutti valot ja istui mukavasti Eijan viereiselle tuolille, nosti jalat pöydälle ja napsautti olutpullon auki. Heillä oli esteetön näkymä verkoille, ja kuu todella valaisi maisemaa niin, että jos verkoilla joku kävisi, he kyllä sen näkisivät. Sitä ennen hän oli käynyt hakemassa kiikarit, kasan voileipiä, konjakkipullon ja pari lasia.

            Pian, kun voileivät oli syöty ja konjakkipullossa pinta vain vähän laskenut, alkoi järvellä tapahtua.

            – Katso! Siellä on joku otus ja se menee verkkojen luokse! Eija huudahti, pomppasi seisomaan ja otti kiikarit. Huolimatta jo värit suodattavasta pimeydestä kiikareilla näki selvästi, että joku siellä varmoin liikkein koki verkot ja lähti sitten saaliineen selän yli vastarannalle.

            – Mistähän tuossa on oikein kysymys, ei kai nykypäivinä enää kenenkään tarvitse kaloja varastaa elääkseen? Siitä on saatava selvä! Ei ensi, vaan seuraavana yönä, kun voro taas tulee, olemme valmiina, vai mitä Eija?

            Suunnitelma oli seuraava: Anneli menee ajoissa, ennen pimeää, huomaamattomasti rantojen suojassa kiertäen Kajosaaren rantaan, metsän suojaan piiloon, ja Eija on valmiina moottorikelkan kanssa saunalla. Kun kalarosvo tulee, Anneli käy kimppuun ja Eija ajaa täyttä vauhtia paikalle. Annelin isoisän, rajavartioston upseerin, poliisille kadonneeksi ilmoitettua pistoolia, ei sentään päätetty ottaa käyttöön.

            Pari päivää kului mukavasti aina välillä suunnitelmaa hioen ja mietiskellen, mitä kaikkea voisi tapahtua. Toisen päivän illan hämärtyessä, jolloin kummallisen pyydystenkokijan pitäisi taas ilmestyä, oli Anneli jo Kajosaareen jyhkeiden rantamäntyjen takana näkymättömissä. Pakkasta oli parikymmentä astetta, mutta Anneli oli pannut tarpeeksi vaatetta päälleen ja nautti talvisen kuutamon noususta ja luonnon hiljaisuudesta mukavasti makuualustalla loikoillen. Eija tarkkaili saunakamarin lämmössä tilanteen kehittymistä. Moottorikelkka oli valmiina rannassa.

            Heti hämärän väistyttyä kuun loimun tieltä alkoikin tapahtua. Jään yli verkkoavannolle tallusteli kummallisen näköinen otus. Se oli pienehkö ihmiseksi, mutta isohko eläimeksi, karhua lukuun ottamatta, kulki kahdella jalalla, mutta niin kumarassa, että olisi voinut kulkea myös neljällä jalalla.

            Anneli odotti kunnes otus oli saanut verkot koettua ja lähti sitten hitaasti ja mahdollisimman äänettömästi astelemaan sitä kohti. Hän ehti noin kolmen metrin päähän, mutta sitten lumi narskahti niin kuuluvasti, että otus hätkähti pystyyn. Hetken he tuijottivat toisiaan silmiin, Anneli ja yltäpäältä karvainen otus, jolla oli palavat silmät ja kurttuinen naama. Sitten Anneli huomasi otuksen oikeassa tassussa, tai käsihän se oli, puukon terän välähtävän kuun valossa. Vaistomaisesti hän jännittäytyi tappeluasentoon, mutta hetken aikaa seisottuaan liikahtamatta otus pudottikin puukon ja säntäsi karkuun. Anneli oli iso, hyväkuntoinen ja nopea. Otus ei päässyt viittä metriä kauemmas, kun Anneli oli jo hypännyt se niskaan ja kääntänyt sen selälleen. Anneli tempaisi karvalakiksi osoittautuneen turkiksen otuksen päästä ja yritti saada selville, mikä oikein oli tuo olio, minkä päällä hän istui hajareisin, ja jonka naaman hän oli valmis lyömään tuusannuuskaksi.

            Siinä, kun Anneli hölmistyneenä yritti ottaa selvää ihmiseksi paljastuneen otuksen olemuksesta, oli Eija jo ehtinyt ajaa moottorikelkalla paikalle. Hän näki ystävänsä istuvan hajareisin vanhan naisen päällä kuutamossa järven jäällä eikä voinut olla räjähtämättä nauruun.

            – Älä nyt perkele parin kalan takia tapa, äyskäisi otusnainen.

            – No en kai sitten, sanoi Anneli vaiteliaasti samalla kun hänellekin alkoi valjeta tilanteen hullunkurisuus ja pikkuhiljaa nauru alkoi vavisuttaa häntä.

            – Voisitko nyt siirtää ahterisi pois päältäni, olet aika raskas ja väärää sukupuoltakin.

            – Mitä me täällä pakkasessa järven jäällä. Eiköhän selvitellä asiat takkatulen ääressä totilasit kourassa, sai Eija sanottua. Kaikki kolme lastautuivat moottorikelkan päälle ja Eija päästeli täysillä saunarantaan. Otusnainen tuntui pitävän vauhdista.

            – Wau mitä menoa, tuollaista en olisi uskonut ikänäni kokevani!

            Takkatulen ääressä, totilasit kädessä, kuoriutui auki tuon kummallisen otusnaisen tarina. Hän oli pientilan lapsilauman kuopus. Vanhemmat ja kaikki sisarukset olivat kuolleet jo vuosia sitten. Talvisota ja jatkosota olivat koetelleet ja vieneet isän ja pari veljeä. Ahnaat pankkimiehet olivat 90-luvulla yrittäneet lunastaa tilan pilkkahinnalla pienen velan takia, mutta siitäkin oli selvitty, tosin kyseenalaisia ja uhkailevia keinoja käyttäen.  Jotenkin hän vaan vieläkin pysyi hengissä eikä juuri edes sairastellut, vaikka ikää oli jo reilusti yli 80 vuotta. Pientä kalavarkautta hän ei pitänyt minään, paitsi ehkä yhteiskunnan tukena, eläke kun ei riittänyt juuri muuhun kuin sähkölaskuun. Elanto oli otettava sieltä mistä sen saa eli omasta kasvimaasta ja riistaa pyydystämällä ja kalastamalla, talvella Annelin verkoilla käyden. Itse asiassa nainen oli tyytyväinen yksinkertaiseen vaikka turhankin yksinäiseen elämäänsä.

            Mutta sitten tuon pienen, kurttuisen, valkotukkaisen naisen, jonka nimeksi paljastui Lempi, kertoma juttu säväytti Annelin ja Eijan rennosta puoliksi makaavasta asennosta nojatuolin reunalle istumaan kasvot Lempiä kohti.

            – Isäni kertoi kauan sitten kultaisista kaloista, joita tässä järvessä elää. Ne voivat kasvaa yli kymmenkiloisiksi ja ovat herkullisen makuisia. Jo pienenä tyttönä päätin, että tuollainen kala oli saatava. Nyt alkaisi jo kohta olla aika. Se on suurin syy pienen kalavarkauden harrastamiseen, muut kalat tulevat ikään kuin bonuksena. En minä muuten niitä isoja reikiä siihen verkkoon ole tehnyt.

            Silloin Anneli muisti lapsuudestaan, että hänenkin isänsä oli saanut tuollaisen kalan, ei tosin viittä kiloa suurempaa, mutta kultaisen kalan kuitenkin. Se oli tunnistettu karpiksi. Niitä oli aikoinaan istutettu näihin vesiin, ja kyllä niitä voisi elellä täällä vieläkin. Tutkijat tosin sanovat, ettei karppi lisäänny näissä olosuhteissa, mutta suuresta innostaan huolimatta tutkijat eivät ehkä ole päässeet seuraamaan karppien aivan intiimeintä elämää.

            – Kultainen kala, sellaisen pyydystämme ja viimeistään juhannukseksi! Anneli innostui.

            – Siitä tulee ainutlaatuisen upea juhla-ateria juhannusvieraille.

            – Päätetty!

           

            Talven kireät pakkaset alkoivat hiljalleen lauhtua kevätauringon saadessa korkeutta. Naisten päivät kuluivat kalastellessa, hiihdellessä, saunoessa, herkullisten illallisten parissa ja Annelin mittavan kirjahyllyn antimia takkatulen ääressä lueskellessa. Eijakin oli saanut hieman lihaa luittensa päälle. Silloin tällöin he kävivät kylillä varastoja täydentämässä ja pari kertaa Lappeenrannassa tuulettumassa. Hyvän sään vallitessa he istuivat auringon valossa pilkkien tuntikausia, ja jo huhtikuussa he olivat kasvoiltaan ja käsiltään paahtuneet kauniin ruskeiksi. Heidän ystävyytensä oli lujittunut saumattomaksi. Lempi oli asettunut yhteen talon lukuisista kammareista ja kävi omassa talossaan vain silloin tällöin katsomassa, että kaikki oli kunnossa. Karpeista ja niiden kalastamisesta he olivat lukeneet kaiken, mitä netistä ja kirjastosta löysivät. Kultaisen kalan kalastus aloitettaisiin heti kun jäät lähtisivät, yleensä muutama päivä vapun jälkeen.

            Kaikessa kaupallisessa laajuudessaan karpinkalastusvälineistö vaikutti muodostavan oman teollisuudenalansa. Anneli puolestaan otti vajastaan kolme vanhaa virveliä, huolsi kelat ja pisti niihin uutta vahvaa 0,5 mm:n siimaa, sillä todennäköisintä olisi, että karpit kiertäisivät siimaa vesikasvien ympärille. Siiman päähän pistettiin paino ja iso vahva koukku, joka kestäisi taipumatta suurenkin kalan vetoa ja olisi samalla liian kookas pala pienille kaloille.  Kirjallisuuden perusteella karpeilla tuntuu olevan aikalailla samanlainen maku kuin ihmisillä. Kaikki kelpaa, makkaroista perunaan ja lihapulliin. Kaikkea siis kannattaa kokeilla.

            Toukokuun toisella viikolla naiset vihdoin suuntasivat vanhan, suuren puuveneen kokan kohti Kajosaaren rantaa. Rehevän, lumpeita kasvavan lahden toisella sivustalla oli laakea kallio, jota kevätaurinko mukavasti lämmitti.  Sinne he perustivat kalastusleirinsä.

            – Sinne meni. Nyt katsotaan, mikä niitä reikiä on verkkoihin tehnyt. Kuutisen viikkoa juhannukseen. Jos niitä rupeaa heti tulemaan, niin pitää kyhätä tilava sumppu, sanoi Anneli heitettyään lihapulalla peitetyn koukkunsa lumpeikon reunaan.

            – Tuo on kyllä varsin todennäköistä, mutta jos ei, niin seuraavaan juhannukseen on reilusti aikaa, totesi Eija ja heitti parikymmensenttisellä, kompostista kaivetulla kasiaisella piilotetun koukkunsa niin pitkälle kohti lahden vastarantaa kuin pystyi.

            – Nyt on kiinni! Lempi huudahti. Hän oli jo jonkin aikaa liottanut prinssinakkia pienen matkan päässä rannasta. Isolta tuntuu, muttei valtavalta. Kummasti se vie sivulta toiselle.

Muutaman minuutin päästä Anneli haavitsi parikiloisen lahnan.

            – Ei ihan karppi, mutta kauniit kupariset kyljet ja selkä, väri alkaa olla oikeansuuntainen. Tuo savustetaan saman tien lounaaksi, sanoi Eija.

            Näin kului noiden kalanaisten toukokuun loppu ja kesäkuun alku. Kauniina päivinä kalliolla, sateiset päivät jätettiin väliin. Saaliiksi saatiin lahnoja, haukia ja isoja ahvenia. Sopivasti ruokakaloiksi, mutta karpeista ei ollut muuta merkkiä kuin yksi epävarma pinnassa käynti.

            – Nyt muutetaan taktiikkaa. Hypätään veneeseen ja mennään rannemmaksi, keskelle lumpeikkoa. Vesikin on siellä lämpimämpää, sanoi Anneli, kun juhannukseen oli enää muutama päivä.

            Näin tehtiinkin. Tuo kuuma kesäkuun päivä teki heistä suurkarpin kalastajia. Anneli oli juuri sytyttänyt sikarin, kun Lempiltä meinasi karata vapa käsistä. Kukaan heistä ei ollut ymmärtänyt miten vahvoja kaloja karpit olivat. Reilun tunnin ajan se teki melkein mitä halusi: syöksyi sinne tänne, katkoi siimalla lumpeen varsia, kävi pinnassa porskuttamassa, mutta siinä mitä se eniten halusi, nimittäin päästä irti, se ei onnistunut. Lopulta se joutui Annelin ison haavin pussiin.

            Kala makasi veneen pohjalla. Se oli kuvattu ja punnittu, hiukkasen yli 16 kiloa. Se välkehti kullankeltaisena auringon valossa veneen hiljaa keinahdellessa – peilikarppipa hyvinkin. Naisten voitonriemukas ja innokas vilkkaus alkoi talttua, ja sitten he vain istuivat hiljaa paikallaan kalan kauneutta ihaillen. Se toi Annelin mieleen jonkun vanhan aasialaisen taruston jumalkuvan. Vaimealla äänellä hän sanoi:

            – Mitä jos grillaisimme kokonaisen possun juhannusjuhliin?

            – Hyvä idea.

            – Kannatetaan.

            Yksissä tuumin naiset laskivat kalan veneen laidan yli veteen, missä se saman tien, muutamalla rauhallisella potkulla katosi syvyyksiin, Ahdin valtakuntaan.