Läksimme kerran 70-luvun alussa vaeltamaan Muotkan Ruoktulta tunturiin. Minä olin 16-vuotias ja kaverini Pekka pari vuotta vanhempi. Olimme jo kokeneita lapinkävijöitä. Minä olin toisella vaelluksellani ja Pekka kolmannella. Mukana oli myös Pekan partiolippukunnan johtaja, Rauski. Mielestämme jo vanha mies, taisi lähennellä kolmeakymmentä. Ajattelimmekin, että hyvä kun Rauskin verrattomat erämiestaidot siirtyvät nuoremmalle polvelle, eihän sitä koskaan tiedä… Hyvää vauhtia Rauski tosin meni edelleen, nuorentui varmaan hyvässä seurassa.
Jokaisen
vaelluksen tarkoitus oli tietysti saada kalaa, isoja ja paljon. Olimme
ehdottoman varmoja, että tällä kerralla lyömme reilusti kaikki aiemmat
ennätyksemme (mihin ei kyllä paljon olisi tarvittukaan). Ehkä peräti teemme uuden suomenennätyksen,
ainakin jossain lajissa. Molemmilla oli rinkassa pari kiloa karkeaa suolaa,
jottei rinkantäysi jalokalasaalis pilaantuisi kotimatkalla. Sittemmin kävi
ilmi, että karkeaa suolaa oli ainakin siihen aikaan kaikki autiotuvat
pullollaan.
Jo toisena
päivänä se sitten sattui. Sain ennätyskalan tarttumaan. Olimme parin
peninkulman päässä lähimmästä tiestä. Tantereilla, joita ihmisjalka ei ollut
koskaan tallannut. Näin oletimme. Ei tosin sen takia, että olisimme löytäneet
aivan uuden erämaa-alueen, vaan sen takia, ettei Rauski ollut, ilmeisesti
koulutuksellisista syistä, viitsinyt korjata pientä suunnistusvirhettäni. Muut
satunnaiset kulkijat olivat tietysti vaellelleet helppokulkuisia hiekkaharjuja
pitkin kauniita maisemia katsellen. Me seisoimme suolla.
Onneksi suolla
oli myös suolampi ja vielä tarpeeksi iso heiteltäväksi. Vartin heittelyn
jälkeen se iski. Ja millainen isku! Kuin
koskessa olisi tukki jäänyt kiinni. Tiesin heti, että nyt on kaikkien aikojen
mötikkä siiman päässä; ja olin sentään jo käynyt jäämerellä isoja turskia
vetelemässä. Väsyttely oli hurjaa menoa. Heti kun vähän vavalla yritin vetää, lähti
hauki menemään jykevin potkuin ihan minne halusi. En voinut tehdä muuta kuin
pitää vapaa pystyssä. Kela lauloi falsetissa.
Kerran se vonkale hyppäsi aivan lähelläni noin metrin korkeudelle. Ajattelin
että sehän tyrmää, jos noilla leukaperillä täräyttää ohimoon.
Noin vartin
päästä sain sen taas lähelle, ikään kuin huijaamalla, hiljaa siksakkia uitellen,
mutta heti kun se huomasi mistä on kyse, teki se muutaman kymmenen metrin
syöksyn vähän väliä pinnassa käyden. Useiden tällaisten syöksyjen jälkeen se
kuitenkin alkoi väsyä ja käännähdellä kyljelleen. Lopulta se oli aivan
rantamättään vieressä jalkojeni tuntumassa, mutta silloin se vielä viimeisillä
voimillaan pyörähti ympäri. Moneen kertaan ulosvedetty ja haspelkelalla sisään
kelattu ja siten kierteinen siima löystyi hetkeksi ja vetäytyi kierteisille
lenkeille. Saman tien jäi se kiinni turpeisesta rantatörmästä törröttävään
juureen ja leikkautui poikki. Hauki liukui vääjäämättä, mutta ärsyttävän
hitaasti pois. Eikä niin hettoisilta jalansijoilta saanut edes ponnistettua,
että olisi perään hypännyt. Sormenpäistä varpaisiin levisi vahvempana kuin koskaan
se tuttu avuton tunne, kun saalis on auttamatta menetetty, eikä sille kerta
kaikkiaan voi mitään.
Niitä tuhansia
kierteitä selvitellessä kirosin haspelkelat alimpaan helvettiin ja päätin heti
reissun jälkeen hankkia kunnon rullakelan. Samalla kelalla tosin kalastelin
vielä muutama vuosi sitten, kunnes se eräällä kalareissulla Rymättylässä
varastettiin samoin kuin koko porukan muutkin kalastusvälineet.
Se hauki oli
pieniruokainen. Pikkuinen lippa leukapielessä riitti. Sinänsä hyvä, että hauki
meni menojaan, sillä Rauski oli ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki kalat,
jotka otetaan ylös, on myös syötävä. Se olisi ollut mahdoton urakka. Me sen
sijaan luulimme hoitavamme kalavesiä, kun raivasimme roskakaloja pois syömästä
jalokaloja.
Myöhemmin Rauski
sitten, kiireisenä miehenä, lähti pois viikkoa ennen meitä. Huomasi varmaan,
että erätaitomme ovat sen verran kohdallaan, että hengissä pysymme. Ja
pysyimmehän me. Niillä main oli syviä, pitkulaisia järviä, joiden välissä
hiekkaharjut kohoilivat. Sieltä täältä harjujen välistä laski järviin pieniä
jokia ja puroja, joista tammukkaa sai mielin määrin. Ensimmäisiä tikunnenässä
nuotiolla kypsennettyjä tammukoita syödessämme totesimme syvällisesti, ettei
mikään ole koskaan maistunut niin hyvältä. Viikon päästä niitä vielä popsi
muutaman muun ruoan lomassa. Puolentoista viikon kuluttua, kun vakioruokamme
hernekeitto, ryynikeitto, näkkäri ja metvursti olivat loppu, niitä söi väkisin nälkäänsä.
Niiden punertava, tirisevän rasvainen liha alkoi ällöttää. Joskus, kun ei nälältään
saanut yöllä nukuttua, piti käydä syömässä pari suolattua tammukkaa vatsan mouruamista
hillitsemään. Aloimme nähdä unia lenkkimakkaroista. Vuoteen ei tehnyt mieli
tammukkaa.
Mutta
varsinainen hauenruokinta alkoi Rauskin vielä ollessa mukana. Olimme
pystyttäneet leirin erään kirkasvetisen järven rannalle. Karkea, sorainen ja
pohjakasviton ranta syveni jyrkästi heti rantaviivasta. Noin viiteen metriin
näkyi kirkkaasti, jonka jälkeen kaikki alkoi sulaa yhdeksi sinertäväksi
pimeydeksi.
Pesimme
rantavedessä peratuista tammukoista veriä pois, kun huomasimme, että syvyydestä
alkoi hitaasti erottua kaksi tummaa hahmoa. Ne nousivat värähtämättä ja hyvin
hitaasti yhä lähemmäksi ja pysähtyivät parinkymmenen sentin päähän veden
pinnassa huuhdeltavista tammukoista. Kaksi parikiloista haukea. Niitä ärsyttääksemme
aloimme loiskia tammukoiden pyrstöllä vedenpintaa. Zap – hauki oli napannut
tammukan ja toinen saman tien. Silmä ei pystynyt seuramaan iskua ja käsi
rävähti koukkuun kuin sormet olisivat koskettaneet hehkuvaa kekälettä. Noin
metrin päässä hauet käänsivät tammukoiden pään kitaa kohti ja nielivät ne.
Saman tien vaarallisen nälkäiset hauet tulivat kyttäämään lisää. Sama toistui
ja olisi toistunut niin kauan kuin tammukoita riittäisi, mutta nälkäisiä olimme
myös me. Rauski nimesi hauet Pekaksi ja Panuksi.
Seuraavina
päivinä hauet tulivat rohkeammiksi ja nappailivat itseoikeutetusti tammukoita
kädestämme. Kerran oli tarjolla vain yksi tammukka. Toinen hauki nappasi sen
poikittain kitaansa, mistä toinen hauki kimpaantui ja lähti ajamaan sitä toista
takaa. Vaan eipä halunnut hauki luopua saaliistaan ja kun ei muuta keksinyt,
hyppäsi valtavassa kaaressa ilmaan tammukka poikittain suussaan. Takaa-ajaja ei
kuitenkaan luovuttanut ja ennen kuin ensimmäinen hauki oli vedessä, oli myös toinen
ilmassa ja hampaat sen pyrstössä kiinni. Ensimmäinen hauki sai kuitenkin potkaistua
itsensä karkuun ja sai kuin saikin pitää saaliinsa. En muista, mitä Rauski
sanoi.
Siinä järvessä
emme uineet, vaikka vesi olikin tarpeeksi kylmää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti