Välskäri ja kalamies

(Julkaistu Metsästys ja Kalastus -lehdessä 4/2016)

Kursiivilla kirjoitettu                    

A. R.: Välskärin kertomuksia 
Lääkintäsotamies A. R.:n tie ajalla 18.6.1941 - 19.3.1942

     Vesillä ja etenkin kalavesillä olen aina viihtynyt. Joissa on aivan oma viehätyksensä. Kun on aamulla lähtenyt kulkemaan kalastellen joenvartta pitkin, ei millään haluaisi kääntyä takaisin. Uteliaisuus vetää katsomaan, mitä seuraavan mutkan takana on. Palkitsevinta on sitten saavuttaa vaikka tunturijärvi, josta joki saa alkunsa tai johon se laskee. Parikin tällaista paikkaa oli ystäväni löytänyt muutama vuosi sitten.
     Nyt olimme menossa vaeltaen noille järville. Toisessa oli harjuksia ja rautuja. Toisessa ei ollut kuin rautuja, muuta siitä kaverini poika oli saanut nelikiloisen. Vaelluksemme jälkeen aioimme vielä kalastella muutaman päivän parilla maineikkaalla lohijoella, Stabbursjoella ja Näätämöjoella.
     Vähän ennen Lappiin lähtöä olin lukenut isäni Aaro-enon muistelmat tekemästään sotaretkestä lääkintäsotamiehenä 1941–1942. Kirjan tapahtumat palailivat mieleeni oman reissuni aikana suhteuttaen sen mukavaksi pikku huviretkeksi, jossa oli kaksi takittyhjentävää vaelluspäivää ja muutama vähän kevyempi. Taistelutkin käytiin vain kalojen kanssa.

Minussa on hyvin vähän merimiehen taipumuksia. Siksi olen aina tuntenut jonkinlaista epävarmuutta joutuessani joskus oleskelemaan vesimäisen elementin päällä.

 

     Olimme yöpyneet Inarissa. Vaeltamaan läksimme Porsangerin vuonon tuntumasta puolen päivän aikoihin. Ilma oli kaunis, lämpöä parikymmentä astetta ja pieni tuulen vire. Kerta kaikkiaan hyvät vaellusolosuhteet. 
     Ensimmäisen päivän urakka oli pahin. Kuusi ensimmäistä kilometriä 35 kilon rinkka selässä toivat mukavasti hien pintaan ja lämmittivät lihakset. Matalassa koivikossa oli hyvä kävellä mäkiä ylös ja alas. Mutta sitten törmäsimme tunturin seinään ja koitos alkoi. Edessä oli kilometrin verran jyrkkää ylämäkeä ja sen jälkeen nelisen kilometriä vaihtelevaa ylämäkeä. Korkeuseroa oli yhteensä noin 700 metriä. Pienin askelin ja maksimisykkeellä siitä kuitenkin selvittiin. Edellisen kerran olin ollut rinkka selässä neljäkymmentä vuotta sitten. Vielä kymmenen kilometriä ja takki oli odotetusti tyhjä. 
     Väsymyksen lisäksi oli ilmaantunut kaksi viheliäistä riesaa: rakot ja sade. Minulla oli uudet, hyvin istuvat huippuluokan vaellussaappaat. Uudet – siis sisään ajamattomat. Rakkoja tuli kantapäihin ja varpaisiin. Kävely olisi ollut raa’an tuskallista ilman rakkolaastareita. Miksi ihmeessä luovuin jalkarättien käytöstä, vaikka olin sen armeijassa oppinut ja hyväksi kokenut? Oli myös alkanut sataa ja tuulla, ja lämpötila oli laskenut selvästi alle kymmenen asteen. Pahimpien nousujen aikana olimme jo kastuneet hiestä litimäriksi. Kävellessä oli kyllä lämmin, mutta uupumus oli sitä luokkaa, etteivät jalat kerta kaikkiaan liikkuneet, jollei välillä pitänyt taukoja. Kun navakka tuuli puristaa märät vaatteet tiukasti hyvänkin vaellustakin ja ihon väliin, tulee kylmä yllättävän nopeasti. Taukojen oli pakko olla niin lyhyitä, ettei kylmyys päässyt hyydyttämään liikaa. Tauoilla ei ehtinyt palautua siinä määrin kuin olisi ollut tarpeen. Parin joen yli kahlattiin vaikka vettä oli lähes vyötäisiin, ei siitä olo sen märemmäksi tai kylmemmäksi tullut. Montaa sanaa ei jaksanut vaihtaa. 
     Puuraja oli jäänyt taakse jo ensimmäisen jyrkän nousun alussa. Viimeisten kilometrien aikana leiripaikkamme oli koko ajan näkyvissä. Silmiä hivelevän kaunis niemi työntyi kristallin kirkkaaseen tunturijärveen peukalon muotoisena. Maiseman karua kauneutta korostivat siellä täällä turkoosin valkoisena hohtavat jäätiköt. Loppumatka oli loivaa alamäkeä ja eteni lähes nautinnollisesti, mutta luullakseni hoippuen; sadekin oli loppunut. Kello oli yksi yöllä, takana oli 13 tuntia vaellusta. Olimme tulleet kaksi tuntia nopeammin kuin arvioimme.

Täyspakkaus selässä painoi niin, että luuli olkapäiden irtoavan pois paikoiltaan. Minulla lisäksi vielä saappaat hankasivat kantapääni verille, mikä puolestaan haittasi kulkuani aika tavalla... Jo alkuaankin raskaat pakkaukset muuttuivat aina vain raskaammiksi ja viimein tuntui kuin reppu olisi ollut lyijyä täynnä.

Enää ei turhia puheita vaihdettu saati sitten, että joku olisi murjaissut tuhman vitsin. Ei kannattanut tuhlata energiaansa semmoiseen, sillä jokainen hiukkanen tarvittiin matkan tekoon. Mutta, joskus joku heikkotahtoisempi sentään puhkesi kamaliin kirouksiin. Hän kirosi sodan keksijät ja alkuunpanijat, yhteiskunta järjestyksen, kansan ja oman tyhmyytensä, helvetin kuumaan kattilaan ja jos vieläkin pahempi paikka löytyisi, niin sinne.

Mutta jalat, ne olivat hirmuisen kipeät ja aina vain kipeämmiksi tulivat mitä kauemmin huilattiin. Kantapääni, josta nahka oli hiertynyt pois, tuntui siltä, että sillä on mahdoton enää mennä eteenpäin. Mutta turhaa luuloa se oli, ettei semmoisilla jaloilla muka enää pääsisi mihinkään. Kyllä niillä pääsi ja hyvin pääsikin. Ei tarvinnut muuta kuin purra hampaansa lujasti vastakkain ja muutella vuoroon oikeata ja vasenta jalkaa eteenpäin.

… olin laittanut jalkani ns. jalkarätteihin, mikä olikin hyvä konsti. Jalkani eivät enää menneet rikki, mutta väsyivät toki ja alkoivat vähitellen tuntua mahdottoman raskailta. Pikku tauot, joita silloin tällöin pidettiin, vähensi aina monta kiloa painoa pois jaloista, kun vain osasi käyttää oikein ne minuutit. Silloin oli vain käytävä maahan selälleen ja nostettava jalat jotain puuta vasten pystyyn ja taas pääsi jonkun matkaa paljon helpommalla.

…saimme kuulla, että vielä on viisi kilometriä leiriytymispaikkaan. Nämä viimeiset kilometrit ne vasta myrkyn lykkäsivät, sillä maailmassa on vähän niin pitkiä kilometrejä kuin nämä olivat. Mutta kaikki loppuu aikanaan. Niinhän se kävi meillekin, että viimein päästiin leiriytymään kauniiseen koivikkoon.

     Olimme tuolla leiripaikalla kolme yötä. Pitkän ja rankan kävelyn ansiosta meillä oli hyvää aikaa palautua ja kalastella kaikessa rauhassa. Aamiaista laitellessa uupuneet lihaksetkin alkoivat toipua. Ennen puolta päivää olimmekin jo saaneet kalastusvälineet kasaan ja pääsimme itse asiaan, nimittäin kalastamaan.

     Nuoruuteni lukuisat kalastusreissut olivat aina suuntautuneet alempana oleville alueille, joten rautuja en ollut aikaisemmin saanut. Tässä iässä ensimmäiset kerrat ovat harvemmassa. Odotin siis innokkaana ensimmäistä kamppailuani raudun kanssa. Taisi olla kolmas tai neljäs heitto, kun se jo iski.

     Väsyttely oli nautinnollista ja korvasi mukavasti edellisen päivän vaivoja. Kala vei viehettä vimmatusti pinnan päällä ja alla. Vesi oli kirkasta ja valo tuli niin, että kalan liikkeet näkyivät hyvin pinnan allakin. Muutamassa minuutissa kala oli uupunut nostettavaan kuntoon.

     Rautu on kaloistamme kaunein. Tämä yksilö sattui vielä olemaan lajinsa täydellisin edustaja. Kilon painoinen, sopusuhtainen, upeasti värittynyt, punavatsainen tunturijärven timantti. Päätimme syödä sen lounaaksi.

     Tuona ja parina seuraavana päivänä rautuja tuli solkenaan, samoin harjuksia. Mitään sävähdyttävän suurta emme saaneet. Erityisesti mieleen jäi, kun eräänä iltana leiriniemen ja vastarannan muodostamaan matalaan lahteen ui toista sataa isoa harjusta selkäevät veden pintaa halkoen. Ne tulivat illastamaan itikoilla ja itikan toukilla kuin johonkin gourmet-ravintolaan ikään. Myös uistimemme kelpasivat niille hyvin. Yhden otimme ylös, graavisuolasimme sen puuron, näkkileivän ja metvurstin kanssa syötäväksi omalla gourmet-aamiaisellamme.

Loppujen lopuksi siinä paikassa majailtiin kokonaista kaksi viikkoa. Tämä aika oli meille todellista kesäloman viettoa. Paikka oli varsin mukava, jokiranta, jossa sai käydä uimassa ja kalastellakin, jos vain olisi ollut jonkinmoisia pyyntivehkeitä mukana. Joskus sentään kävimme porukalla mustikassa ja saimme herkutella kunnon mustikkakeitolla. 

     Tämän leiripaikan vitsaukseksi pitää laskea itikat. Niitä oli enemmän kuin ilmaan olisi sopinut. Niitä voi huitoa vaikka kuinka paljon, mutta ne iskivät vihaisesti inisten kimppuun ja porautuivat nahkaan kuin tikat tauluun. Niitä tuli telttaan huolimatta hyttysverkoista. Niitä oli pakissa, vaikka säilykeliha olisi kyllä riittänyt. Niitä tunki silmiin, korviin ja nenään. Kun aamupesun jälkeen hetken kuivatteli ilman paitaa, oli selkä saman tien mustanaan itikoita. Ne lämmittivät kuin villapaita, mutta pistelivät enemmän. Onneksi hyttysaine tehosi ja sitä oli riittävästi, ja välillä tuuli piti ne jotenkuten kurissa. Seuraava leiripaikkamme olisi muutama sata metriä korkeammalla eikä niistä olisi enää harmia. Emme vielä aavistaneet millaisia harmeja kohtaisimme siellä.

En ole vielä tullut maininneeksi eräästä vitsauksesta, joka välittömästi seuraa taistelevia armeijoita ja joka on kautta aikojen ollut välttämättömänä pahana sodan yhteydessä kaiken muun pahan lisänä. Tämä vitsaus on ja oli TÄI.

Toisinaan, kun olo alkoi käydä sietämättömäksi, riisuin minäkin väriltään tuhkan harmaaksi käyneen paitani ja vedin paljaan manttelin tomumajani päälle. Sen pinta tuntui karkealta kuin tervattu kattohuopa. Vein paitani ulos lumeen, jossa hieroin ja puistelin siitä suurimmat asukkaat hangelle. Tätäkään toimitusta ei voinut kovinkaan perusteellisesti tehdä, sillä kiljuva pakkanen pakotti aina kiireen vilkkaa pakenemaan telttaan. 

     Oli keskiyö, kuitenkin aivan valoisaa. Olimme juuri saapunee Kuujärveksi kutsumaamme paikkaan. Tämä on se tarunhohtoinen paikka, josta muuan rautujoki saa alkunsa. Takana oli yli 30 kilometrin uuvuttava vaellus ylämäkeen. Viimeiset kilometrit olivat väsyneille miehille armottoman rankkaa rakkaa. Välillä kulkemista helpottivat pienet jäätiköt, joiden päällä oli isorakeista ja kovaa lunta. Piti vain yrittää varoa paikkoja, joissa jäätikön alla virtaavat sulamisvedet olivat kovertaneet jäätikön kannen niin ohueksi, että se voi romahtaa miehen alta.

     Paikka oli kuumaisen karulla tavalla kaunis. Pyöreähkön järven ranta oli kallioiden, rakan ja vaivaiskoivun karkeaa kudontaa. Vastarannalle, noin kilometrin päähän laski puolen tusinaa puroa tuoden sulamisvesiä ympäröivien tuntureiden lumisilta huipuilta ja niiden mukana ravintoa rauduille. Leiripaikkamme oli siinä mistä järvi lähtee laskemaan vesiään kohti jäämerta. Tuo joenniska ja joen ensimmäiset sadat metrit olivat myös unelmapaikkoja raudunkalastajille. Tästä oli kaverini poika saanut edellisenä kesänä neljäkiloisen raudun.

     Järven pinta oli tyyni ja kukki isojen kalojen tuikkeja. 40 vuotta sitten mikään ei olisi voinut estää minua tarttumasta virveliin ja heittämästä uistintani niiden joukkoon. Nyt, toki lopen uupuneenakin, tyydyin vain ihailemaan kalojen elämän menoa.

”Eivät ne tuosta mihinkään karkaa”, totesin itsekseni.

Taivaalla loisti kuu.

”Sama kuu, jota Aaro-enokin aikanaan katseli”, vierähti ajatus mielessäni ennen kuin lähdin höyhensaarille.

Kaikkea tätä melskettä katseli korkeuksistaan kelmeä kuu, tyynenä ja rauhallisena. Sitä ei liikuttanut vähääkään tämä ihmisten vihan aikaansaama myllerrys ja sen tuottamat tuskat ja kärsimykset. Mutta sehän oli jo vuosituhansia rataansa kiertäessään tottunut näkemään kaikkea, niin rauhan majoja ja onnellisia koteja kuin myöskin verisiä taistelukenttiä.

     Taas oli pari päivää aikaa kerätä edellisenä päivänä menetetyt voimat. Kalastaminen on ehdottomasti paras keino palautua mistä vaan. Rautuja tuli hyvin, mutta ei nelikiloista. Isoinkin oli vain noin puolet siitä. 
     ”Eikö olisikin reilua saada oikein iso kala, kun on kaksi kertaa kävellyt itsensä näännyksiin?” protestoin huvikseni. Aivan kuin en olisi ollut todella tyytyväinen ruhtinaalliseen kalantuloon. Olimmehan jo tuntikausia huvitelleet näiden kummallisten keltavatsaisten, tulisieluisten kalojen kanssa. Niillä jokaisella oli todellakin syvän keltainen vatsa!   
     "Ei tässä reiluudesta ole kyse. Isoimmat kalat tulevat juuri silloin, kun niitä vähiten odottaa, mutta tässä tapauksessa lohijoilta viimeistään.”

”Niinpä. Saas nähdä.”

     Kävelimme muutaman kilometrin joen vartta alavirtaan. Raudut muuttuivat pieniksi, isoimmat olivat 200–300 gramman paikkeilla. Ei semmoisia viitsi kalastaa. Siellä oli myös poromiesten kämppä, joka oli järeillä vaijereilla ankkuroitu maahan pohjoisen puolelta.

”Ilmeisesti pohjoistuulet voivat olla aika kovia”, sanoi jompikumpi. Katsoimme toisiamme ja sitten pohjoista taivaanrantaa, joka oli vielä kauniin sininen.

     Illalla istuskelimme graavirautukasoilla peitettyjä näkkileipiä syömässä ja kahvia juomassa. Seurasimme vierestä monisatapäisen porotokan vaellusta joen yli ja edelleen karua tunturin kuvetta kohti valkoisia huippuja ja huolestuttavan tummaa pohjoista taivaanrantaa. Eivät porotkaan enää kärsineet hyttysistä.

     Ehkä edellisen kerran tokan siitä mennessä oli yhden poron tie päättynyt kalliolle joen rantaan lähelle leiriämme. Iso, sysimusta korppi repi siitä terhakkaasti lihanpalasia.

”Hyvin toimii kierrätys luonnossa”, sanoin.

”Harmi, ettei ole tuoreempaa, näyttää maistuvan hyvin”, oli poronkäristystä arvostavan ystäväni vastaus.

Se, joka tuossa näyssä eniten kiinnitti huomiotani, oli kissa, joka ahnaasti repi tuosta verisestä polvesta lihoja. Kun menin lähemmäksi, päästi se vihaisen murinan. Kai kissa epäili, että tulisin ehkä jakamaan hänen saalistaan, johon se todennäköisesti katsoi itsellään olevan yksinoikeuden. Minä vanhana kissojen ystävänä jätin mirrin kaikessa rauhassa jatkamaan kaameata juhla-ateriaansa.

     Seuraavana päivänä se alkoi, mitä pohjoisen taivaan merkit olivat enteilleet. Aamulla tuuli vain normaalisti, mutta pian kylmeni ja yltyi myrskyksi, aivan hillittömäksi myrskyksi. Aluksi pystyimme vähän kalastelemaan, mutta hanskat se vaati, että edes jonkinlainen tunto olisi käsissä pysynyt. Kävely onnistui vain vinossa tuulta vasten nojaten, ja jos ilmaan olisi hypännyt, luulen, että tuuli olisi vienyt useita kymmeniä metrejä, ei tullut mieleen yrittää.

    Onneksi olimme leirillä, kun tuuli huomasi telttamme. Ensin se repi yhden nurkan irti ja saman tien kaksi muuta, mutta sitten olimme jo hädissä. Jotenkin saimme teltan paikoilleen. Ensin tuulen puoli, isot kivenmurikat liepeiden päälle – onneksi niitä riitti – ja sitten suojan puoli, kivet sinnekin, sillä ei siellä oikeasti mitään tuulensuojaa ollut missään. Karuudessa on se hyvä puoli, ettei tuulella ole mitään mitä temmata mukaansa. Kiven jötiköitä se ei sentään saanut ilmaan ja kaiken pienemmän olivat aiemmat myrskyt jo vieneet. Kevyt pieni tihku oli muuttunut vaakasuoraan viistäväksi rännäksi, joka kyllä tuntui jo parkkiintuneissa naamoissammekin.

     Päällä oli teknistä alusasua, villaa, goretexia ja vaikka mitä, ja kylmä oli kuin naapurin helvetissä. Molempien oli pakko paeta makuupussiin ja vetää avaruushuoviksi kutsumamme lämpöä takaisin heijastavat peitteet alle ja päälle. Kun sitten läpeni, väsymys valahti läpi koko kehon. Ei haitannut, vaikka myrsky ulisi ja painoi välillä teltan meihin kiinni keinutellen meitäkin, keinutellen uneen asti.

Räjähtävät luodit räiskivät joka puolella. Siinä sattui olemaan jonkinlainen kuoppa, johon heittäydyin. Kohta siihen mätkähti viereeni toinen mies ja sitten vielä kolmaskin siihen meidän päällemme. Enempää en sitten muistakaan, sillä vaivuin heti unensekaiseen horrokseen. Kuoppa toi kummallisen suloisen turvallisuuden tunteen ja ylitse viheltävät luodit soittivat omalaatuista tuutulauluaan.

     Tuulet ja sateet olivat taakse jäänyttä elämää. Vaellukset takaisin autolle olivat sujuneet helposti ja olo oli kaikin puolin mitä parhain. Kalastusvehkeet olivat vaihtuneet järeämmiksi ja seuraamme oli liittynyt kaverini veli.

     Päivä Stabbursjoella oli aurinkoinen ja mukavan lämmin, joitain poutapilviä ajelehti taivaalla. Olimme aamupäivällä kulkeneet kalastellen joen vartta kolmisen kilometriä alavirtaan eikä tärpin tärppiä. Hieman turhauttavaksi homman teki se, että monikiloiset lohet hyppelivät ilmaan aivan silmiemme edessä.

     Saavuimme suvannolle, johon vesi putosi jyrkkänä koskena ja jatkoi virtaamistaan joen toisella puolella syvänä ja sillä puolella, missä me olimme, hitaana ja matalana. Joen pohjaan oli muodostunut hiekkasärkkiä, jotka olivat mitä paras alusta kalastella. Joki oli juuri sen levyinen, että tarkasti heittelemällä sen ulottui kalastamaan toiselta rannalta kokonaan. Lohet olivat joen syvässä osassa keräilemässä voimia noustakseen koskea ylös tai mitä lienee tekemässä. Piti vain kärsivällisesti heittää kerta toisensa jälkeen ja uitella viehettä virtaavassa vedessä toivoen, että se ajautuisi ärsyttävästi lohen eteen ja härnäisi sen iskuun.

     Aika tovin olimme jo heitelleet, kun vapani taipui ja adrenaliini ryöpsähti läpi kehoni.

”Nyt on kiinni!”

”Onko iso?”

”On. Tosi iso!”

     Kala tuskin huomasi jääneensä kiinni, piteli vain pienin potkuin itseään paikallaan virrassa. Yritin rauhallisesti vetämällä saada sen liikkeelle ja haastettua taisteluun. Se oli kuin uppotukkia olisi kiskonut. Välineeni olivat kunnossa, siima uutta ja vahvaa, solmut huolellisesti tehty ja koukut todella vahvat. Kerta toisensa jälkeen kiskoin sen voimalla jonkin verran pois asemistaan. Ja parilla potkulla se oli taas takaisin syvänteessään. Kai se sitten jossain vaiheessa ymmärsi, että nyt joku sitä kiusaa. Se antoi hilata itsensä näköetäisyydelle noin kolmen metrin päähän. Minulla oli polaroidut aurinkolasit ja näin miten mahtavan kokoinen ja ylväs se oli, kun se pää vastavirtaan tuli sivuttain kohti. Myös se näki minut. Olin näkevinäni sen silmissä ensin uteliaisuutta, sitten ylimielisyyttä ja lopulta raivoa. Taistelu alkoi.

     Kun iso lohi päättää mennä, ei sitä pitele mikään. Minulla oli haspelikela, jonka kitkajarrun laitoin niin kireälle kuin uskalsin. Jottei siima mene kierteelle, kannattaa kalan menoa jarruttaa mahdollisimman paljon antaen siimaa kammesta kääntäen. Paljon kaloja väsytelleelle tähän tulee kunnon tuntuma niin kuin hyvälle autokuskille liukkaalla ajoon.

     Suvantoa jatkui noin sata metriä, jonka jälkeen alkoi pitkä koski. Tuonne kosken kovaan alavirtaan oli kaverini veli edellisenä päivänä menettänyt reilusti yli kymppikiloisen. Muutaman kerran nyt siimani päässä oleva kala läksikin hurjaan syöksyyn alavirtaan. Vapa lähes U:n muotoisella kaarella ja siima äärimmilleen pingottuneena kampesin sille siimaa mahdollisimman vähän kitkajarrun välillä rääkäistessä tuskallisesti. Joka kerta se kuitenkin lopetti syöksyn ennen kosken niskaa. Minun vähän avittaessa se nousi takaisin syvänteelleen ja yritti levätä. Lepotaukoa en kuitenkaan voinut sille suoda, joten rupesin heti hilaamaan sitä rantaa kohti.

     Pari kertaa se lähti hirveällä voimalla nousemaan koskea ylöspäin.  Ehkä se muisti, että kutupuuhat odottivat ja unohti, että tässä oli tappelu meneillään. Vastavirtaan yrittävä lohi on kuitenkin huomattavasti helpompi kääntää takaisin kuin myötävirtaan kiitävä. Se näytti myös pari komeaa hyppyä, mutta uistin vain pysyi kiinni.

     50 minuutin väsyttelyn jälkeen lohi alkoi olla puhki. Jonkun kerran se oli jo aivan jaloissani, mutta jaksoi vielä jytkyttää syvänteeseensä. Vihdoin se oli kylki pinnassa käden ulottuvilla. Se vain oli niin iso, ettei sitä voinut pyrstöstä nostaa eikä oikein niskasta tai kiduksistakaan. Turhia empimättä kaverini veli otti lohen käsivarsilleen ja rutisti syliinsä, otti muutaman askeleen ja heivasi rantakivikkoon, missä se sai saman tien leu’un niskaansa ja pääsi hengestään. Ohimennen panin merkille, että uistin oli kahdella koukulla kielessä kiinni.

     Ripustimme kalan pyrstöstä männynkarahkaan, jonka kaksi miestä sitten otti olkapäilleen, ja siinä välissä kala kulki helposti leirille. Mieleeni tuli Hugo Simbergin ”Haavoittunut enkeli”. Kaverini puntarin asteikko riitti kymmeneen kiloon, mikä oli ilmiselvästi liian vähän, eikä kunnon lohta kehtaa palasina punnita. Haimme muutaman kilometrin päästä autosta minun puntarini, jonka 25 kilon asteikko riittäisi reilusti. Tittejä ja jalkoja olen kyllä saanut ja kymppikiloinen on ollut toivelistalla. Mutta tämä lohi painoi 18,2 kiloa.

     Mitä tällaiselle määrälle lohta sitten tehdään? Pannaan fileiksi, pätkitään ne kilon paloiksi ja tönkkösuolataan muovipusseihin. Kotona ne säilytetään viileässä ja syksyn mittaan, tarpeen mukaan, liotetaan niistä kylmässä vedessä liika suola pois, valmistetaan vaikka keitoksi, tarjotaan ystäville ja kidutetaan heitä kertomalla kalajuttuja. Ja jos tulee toinen yhtä iso, päästetään se takaisin kasvamaan.

     Kaverini oli istunut koko väsyttelyn ajan viiden metrin korkuisen rantatöyrään päällä aitiopaikalta näytelmää seuraten ja silloin tällöin kuvia ottaen.

”Välillä kävi vähän tylsäksi” hän kommentoi illalla nuotiolla mehevää lohenevää maistellen ja karvaista leukaansa raaputellen.

     Tuon tapauksen jälkeen, en minä, ei kaverini eikä veljensä enää Stabbursjoella heitellyt sinä kesänä. Seuraavana päivänä suuntasimme Näätämöjoelle, alajuoksulle Norjan puolelle, missä ne isot lohet ovat. Mutta se on sitten aivan oma tarinansa.

Mutta pahin oli vielä jäljellä. Kun kohotin päätäni mullan seasta, näin miten ruosteinen pistimen kärki lähestyi nopeasti minua kohti. Kerkesin vain tajuta, että tuota saan kohta maistaa, kun se jo liukui kolmenkymmenen sentin päästä silmieni ohi. Samassa ilmestyi raappeutunut ja savinen nauhakenkä sekä vähän matkaa kangas säärystimen peittämää säärtä näköpiiriini, hiukan vasemmalle naamastani. Kenkä tupsahti maahan ja silmänräpäystä myöhemmin heilahti toinen kenkä silmieni ohi. Samalla hetkellä työnsin käteni kiven reunan ulkopuolelle, niin pitkälle kuin suinkin sain, noiden kenkien väli vaiheille. Samalla koetin suunnata pistoolin piippua ylöspäin. Painoin liipaisinta. Yksi, Kaksi, Kolme, Neljä – kertaa aseeni sylkäisi nikkelipäällysteistä johonkin, en nähnyt mihin, sillä kolostani kiven alta en nähnyt miehestä muuta kuin nuo kengät. Seuraukset näkyivät kuitenkin heti. Kivääri putosi maahan ja mies hoiperteli kivestä poispäin pari metriä, kaatuen sinne.

Elämäni kontrahti siis jatkuu vielä. Helpotus ja jännityksen äkillinen laukeaminen aiheutti valtavan herpaantumisen ja väsymyksen tunteen ja samalla vaivuin tuokioksi unensekaiseen autuaalliseen nirvanaan.

Kun heräsin, tuntui kuin olisin nähnyt vain pahaa unta. Mutta kivääri, johon nojasin ja edessäni makaava vihollinen puhuivat puolestaan tämän olevan totisinta totta. Huomasin myös, että seisoin siinä lakki toisessa kourassani. – Milloin ja missä tarkoituksessa olin sen päästäni ottanut, en muistanut.

Pian palasi myös takaa-ajonsa päättänyt joukkue takaisin siihen mäelle. Kun kerroin heille lyhyesti seikkailuni, ei se odotetusti herättänyt kummempaa ihmettelyä. "Sattuuhan sitä sodassa", vänrikki vain sanoi. Ja kun meitä lääkintämiehiä sanoivat joskus leikillään tohtoreiksi, niin eräs mies huomautti Turun puolen murteellaan ja hirtehinhuumori-irvistys suupielessään. "Katos kehveli, tohtor tais ollakkii kuses!"