Muuan vanha mies kulki joen pengertä seuraillen virtaa alajuoksulle päin. Vaikka rinkka näytti kevyeltä, painoi se väsyneitä olkapäitä armottomasti. Mies tunsi vetävänsä kivirekeä. Askel oli raskas ja käynyt jo lyhyeksi. Kilometrit olivat pitkiä, mutta ei matkaakaan ollut enää paljon jäljellä. Parin joenmutkan takana oli pieni putous ja koski ja niiden jälkeen pitkä suvanto, jonka rannalle tuo mies oli päättänyt leiriytyä. Jo liki 80 vuotta sitten hänen syvästi uskovaiset vanhemmat olivat antaneet hänelle nimeksi Samuel, Raamatun profeetta Samuelin mukaan. Jonkin ajan päästä Samuel saavutti vuosien takaa tutun leirinsä. Hän etsi katseellaan mukavaa paikkaa, mihin istahtaa hetkeksi levähtämään ennen kuin pystyttäisi teltan ja sytyttäisi nuotion. Sellainen näytti olevan yksinäisen, ikivanhan petäjän juurella.
-
- -
Palatkaamme kuitenkin tapahtumiin,
jotka olivat saaneet tämän valkohiuksisen ja harmaapartaisen vanhuksen
kiertelemään vielä kerran Lapin maisemissa. Lappi oli mennyt hänelle veriin jo
nuorukaisena. Vaikka vaeltelu avarissa tunturimaisemissa oli tuntunut
vapauttavalta kaupungin ahtauden vastapainona, oli nimenomaan kalastelu
tunturipuroissa ja isommissa joissa ja järvissä juuri se juttu, mikä oli
koukuttanut Samuelin, eikä hän ollut tuosta koukusta päässyt vuosikymmenten
kuluessa.
Jo vuosia oli kulunut Samuelin ja
kaverinsa edellisestä Lapinmatkasta. Nyt heidän elämäntilanteessaan näytti
kaikki olevan kohdallaan, lapset kasvatettu, vaimot jääneet tai menneet. Elämä
tuntui kannattelevan ihan omalla painollaan. Ja kalamatka Lappiin oli taas
mahdollinen. Suomen Lappi oli tutkittu ja samoin Norjan. Upeita paikkoja oli käyty
läpi; useita sellaisia paikkoja, joita ei vaan voi paljastaa muille, jotta ne pysyisivät
turvassa liiallisilta kävijöiltä vielä kymmeniä vuosia.
Vuosien saatossa ja lukuisten
vaellusten kertyessä olivat jotkut reissut jääneet erityisen hyvin muistiin
joko hienojen kalansaaliitten tai muiden tapahtumien painamina. Viitisen vuotta
sitten Samuel oli sairastunut parantumattomaan, hitaasti tappavaan verisyöpään.
Edellisenä talvena, voimien pikkuhiljaa huvetessa ja luiden käydessä
heikommiksi, hän tuumi, että alkaisi olla viimeisiä hetkiä, jos aikoisi
joissain noista parhaista paikoista vielä käydä. Niinpä hän suunnitteli
patikointireissun, missä ei olisi liian pitkiä ja raskaita taipaleita ja olisi
hyvät mahdollisuudet saada vielä kunnon kalansaaliita. Yksi paikka oli Suomessa
ja pari Norjan puolella. Autolla pääsisi kätevästi siirtymään pisimmät
välimatkat.
Ensimmäiseen näistä paikoista
Samuel oli saapunut keskikesän valoisien öiden aikaan. Se sijaitsi Muotkan
Ruoktusta itään, eikä alue juuri maastonsa puolesta kuulu vaeltajien suosikkeihin.
Paljon pieniä, mutta jyrkkiä nousuja ja laskuja tiheässä ja matalassa
koivikossa ja paljon itikoita. Mutta kaikelta piilossa löytyy, jos löytyy,
kirkasvetisen, pitkulaisen järven rannasta täydellinen leiripaikka: Hyvä
nopeasti syvenevä hiekkaranta, tasainen alusta teltalle eikä liikaa koivikkoakaan
juuri sillä kohtaa. Ja ruokakalatkin saa, kun vaan jonkun vieheen heittää
pyytämään.
Mutta se, mikä Samuelin veti
vuosikymmenien jälkeen takaisin tuonne, oli parin kilometrin päässä telttapaikasta
järveen laskeva pieni joki. Tuosta joesta hän sai ensimmäisen kunnon
lohikalansa. Hän taisi olla 14- tai 15-vuotias, toisella vaelluksellaan eikä
intoa puuttunut. Hän oli kaverinsa kanssa lähtenyt järvenrannasta seuraamaan
joenvartta ylävirtaan, tapansa mukaan uistinta heitellen, kun vaan
rantapuskilta pystyi. Tammukoita kyllä tuli, ja herkullinen iltapala oli
varmistettu, mutta ei kalastusta vielä voinut lopettaa. Aivan pian Samuel
sitten seisoi pyöreän suvannon rannassa, siinä kohdassa, missä joki virtasi
suvantoon. Yksi heitto ja kala iski kovaa niin kuin vain voimakas, vimmainen
lohikala voi iskeä. Samuelille se oli uutta, jotakin aivan muuta kuin ahvenet
tai hauet. Kala poukkoili suvannossa edestakaisin nopeudella ja voimalla, johon
Samuelilla ei ollut mitään vastaansanomista. Se väsytti itsensä, ja Samuelille
ei jäänyt muuta tehtävää kuin nostaa lopen uupunut kala virrasta. Tajuttuaan
miten iso se oli (tuskin kiloakaan), oli Samuel kaverinsa kertoman mukaan
tanssinut voitontanssin, itse hän ei tuota muistanut.
Tällä vaelluksen ensimmäisellä
etapilla, Samuelin kulkiessa verkkaisesti joenrantaa ja laiskasti heitellen
ilman nuoruuden saaliinhimoa, kalaa tuli kuitenkin helposti herkullisten aterioiden
tarpeiksi. Samuel oli tyytyväinen.
Tuosta tapauksesta alkoi Samuelin
kasvu paremmaksi kalamieheksi ja sitä myötä auttamatta paremmaksi mieheksi. Ei
Samuel ollut koskaan ollut mallioppilas eikä toisaalta pahimman luokan typeryskään,
olipahan vaan aika ajoin hölmöillyt koko lailla. Esimerkiksi kalastuslupien
hankkiminen oli hänestä nuorena ollut turhaa rahanhukkaa.
Karigasniemeltä lähtee pieni tie,
Inarijoentie, kiemurtelemaan etelään Tenojokea seuraillen. Jonkin matkan
jälkeen joessa on kohta, mistä pääsee kahlaamalla Tenon yli Norjan puolelle,
ainakin tavallisen kuivana kesänä. Tuosta joenrannasta, kun ottaa suunnan
suunnilleen länteen ja kävelee parikymmentä kilometriä, tulee hyvin kauniin
joen rantaan. Jokeen nousee myös lohi, joten lohenkalastuslupa olisi tarpeen.
Tuolle joelle mennessään Samuel
oli taas vuoden vanhempi ja liikkeellä saman ja myös samanhenkisen kaverinsa
kanssa. Leiri oli saatu pystyyn ja lohtakin oli koitettu, tosin tuloksetta.
Nuotio paloi hyvin ja kahvivesi oli kuumenemassa, kun aivan yllättäen, joen
rantaan karahti kumivene ja veneestä astui nuotiolle joen töyräälle kaksi vaikuttavan
voimakkaan näköistä nuorta miestä. Kysyivät kalastuslupia, olivat huomanneet
huolimattomasti teltan taakse puolittain piilotetut virvelit, jotka tosin eivät
olleet enää kasassa. Samuel sanoi, etteivät aikoneetkaan kalastaa täällä, vaan olivat
tulleet katsomaan joen toisella puolella olevaa pientä autioksi jäänyttä
lappalaiskylää. Ja että olivat juuri tulleet ja olisivat vain yhden yön ja
lähtisivät seuraavana päivänä takaisin. Tenojoen luvilla, jotka nekään eivät
olleet enää voimassa, olivat muka sytyttäneet nuotion.
Läpinäkyvästä ja onnahtelevasta
tarinasta huolimatta eivät nämä hyväntuuliset kalastuksenvalvojat viitsineet
ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, totesivat vissiin pojat melko harmittomiksi
kalakannan kannalta, ja kun leiripaikkakin nuotioineen oli moitteettomassa
kunnossa ei itse asiassa mitään valittamista ollut. Ilta kului sitten kaikin
puolin mukavasti kahvitellessa ja juttuja kertoillessa. Kalastuksenvalvojat
valaisivat Samuelia ja ystäväänsä tyylikkäästi ja vähäeleisesti luonnonsuojelusta
ja etenkin kalastuksenvalvonnon tärkeästä osuudessa tässä tehtävässä. Samuelia
oikein harmitti, kun oli jättänyt konjakkipullon autolle. Nuorilla
kalastuksenvalvojilla oli kesätyö, jota parempaa oli vaikeampi kuvitella.
Vesitasolla jokien latvajärville ja pikkuhiljaa kumiveneellä lasketellen
asutuimmille seuduille samalla kalastellen ja joskus joitain lupiakin
tarkastellen.
Seuraavana aamuna ennen kuin Samuel
ja ystävänsä kiltisti kääntyivät Tenojoen suunnalle, kävivät he kuitenkin
katsastamassa satumaisen näköisen, autioituneen lappalaiskylän. Kylä sijaitsi
joen toisella puolelle, virta oli kylmä, mutta kapea, siis uimalla yli.
Samuelilla oli päässään vanha huopainen lierihattu ja kaverilla lippalakki,
joka vasten tarkoitusta toi mieleen Lähi-Idän sen ajan kuuluisimman terroristin.
Muuta asustusta ei kummallakaan ollut. Paikkoihin tutustuminen kävi hienovaraisesti
paljain varpain. Myös pienessä sikäläisen rauhan tyyssijana olleessa kirkossa
he vierailivat – luonnollisesti. Palatessaan takaisin joen toiselle puolelle ja
laskeutuessaan jääkylmään jokeen, he tyynesti heilauttivat kättään eilisiltaisille,
norjalaisille leiriseurallisilleen ja toivottelivat, että nähdään taas. Se oli
hyvä oppi pojille: Kalajokia, vanhoja kulttuurimaisemia ja muuta Lapin perintöä
pitää vaalia. Ei olisi tarunomaisia lapinkyliä, pieniä lohijokia, ei pian
mitään, jollei niistä aktiivisesti pidettäisi huolta. Ja ehkä voi vähän
maksaakin, jos jokien arvioimattomista luonnonarvoista haluaa nauttia ja niitä
säilyttää, olla osallisia.
Niin hyvin oli tämä lohijoki kyläpahasineen
säilynyt, ettei arvannut siellä muutaman vuosikymmenen aikana kenenkään
käyneen, ellei olisi kirkossa olevasta vieraskirjasta huomannut lukea
jokavuotisten vierailijoiden kommentteja. Hyvin tyytyväisenä näkemäänsä Samuel
siisti leiripaikkansa, heitti rinkan selkäänsä ja suuntasi askeleensa kohti
Tenojokea.
-
- -
Saavuttuaan viimeiselle
leiripaikalle Samuel aikoi siis hetken levähtää ennen kuin laittaisi leirin
pystyyn. Päivän, tai oikeastaan monen päivän kävelyn uuvuttamana Samuel laski reppunsa
maahan, istui pehmeälle sammaleelle ja nojasi selkänsä tukevan petäjän runkoon.
Täältä hän oli nuorena miehenä saanut elämänsä ennätyskalan – lähes 20-kiloisen
lohen.
Kaksi elämää nähnyttä vanhusta
seurasi siinä joen loputonta virtausta. Katsellessaan vanhan variksen nokkivan
kuollutta kalaa märällä hiekalla joen vesirajassa ikään kuin viimeiseksi
ateriakseen hän tunsi, kuinka väsymys levisi jäseniinsä, oikaisi jalkansa
suoriksi ja tuki päänsä kaarnaiseen runkoon. Raukeus ja hyvänolon tunne levisivät
käsiin, hartioihin, niskaan ja koko kehoon. Hän kuljetti katsettaan
täydellisessä maisemassa, joen kirkkaassa helmeilyssä ja sinisessä
taivaanrannassa. Vähitellen Samuel antoi silmiensä painua umpeen – eikä avannut
niitä enää koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti