Kalatarinoita 

Suvussamme on kalastettu miespolvesta toiseen – ja kerrottu kalajuttuja. Perinne on elänyt yhtä vahvana kuin itse kalastamisen vaisto. Kalastamisesta, niin kalamatkoista kuin yksittäisistä kamppailuista kalojen kanssa on kerrottu nuotion tai takkatulen loimutessa, kaljaa ystävien tai tuntemattomien kanssa juodessa, illallisilla eli aina kun mahdollista. Vain harvoin ne ovat päätyneet paperille.  Perimätietona ne ovat kulkeneet vanhalta tarinankertojalta nuoremmalle, joka on kuullut ne kerta toisensa jälkeen ja jonka muistiin ne ovat taltioituneet tapahtuma tapahtumalta. Uusia tarinoita syntyy silloin tällöin ja jos ne ovat tarpeeksi hyviä, jäävät ne elämään. Raapaisen vähän mieleni juttuarkistoa ja kerron muutaman jutun lyhyesti alkaen yhdestä melko uudesta, jossa itsekin olen mukana. Kieli on nykyaikaistettu ja korjattu tarinoiden tapahtumien aikaisesta kielestä. Nämä tarinat ovat yhtä tosia kuin kalajutut yleensäkin. 

Tämä tarina tunnetaan Haukena kanakeiton jälkeen, vaikka kyseessä oli Mexicana-pussikeitto. Elettiin 1960-lukua, John F. Kennedy oli ammuttu ja vallassa oli Lyndon B. Johnson. Vietnamin sota oli käynnissä. Minä olin vähän toisella kymmenellä ja kaverini pari vuotta vanhempi. Olimme saaneet työvoiton eli isämme lähtemään kanssamme Lapinvaellukselle.

Yövyimme Kalmankaltion autiotuvassa Käkkälöjoen varressa. Itikoita oli harmaana pilvenä taivaalla ja tuvassa. Huonosti vetävä takka kuitenkin takasi kohtalaiset yöunet, ja muutaman pienehkön harrin saaminen hyvän mielen. Ainoan hyttysvoiteemme olin jo ehtinyt pudottaa virran vietäväksi kumarruttuani juomaan joesta. 

Aamulla lähdimme varsinaiselle vaellukselle, seurailimme jokea pohjoiseen, mutkia oikoen. Jossain vaiheessa iltapäivää rinkka rupesi painamaan turhan raskaasti tottumattomia hartioitamme ja vatsa kurnia nälästä. Sopiva taukopaikka löytyi pienen, noin jalkapallokentän kokoisen lammen rannasta.

Kaverini kanssa kokosimme saman tien virvelit ja aloittelijan innolla läksimme heittelemään varmoina siitä, että pikapuoliin saisimme tuntumaa Lapin kuuluisiin, pienten lampien valtaviin haukiin. Isäni, kokeneena kalamiehenä ja muutenkin rauhallisena miehenä, jäi sytyttelemään nuotiota, keittelemään sitä kanakeittoa ja polttelemaan piippua, kuten aina.

Viskoimme ja viskoimme, koko lammen ympäri. Keitto höyrysi kuumana, kun tulimme nuotiolle.

– Ei nykäystäkään.

– Lampi on kalaton. Onko keitto valmista?

Isäni vain hymähti, puhalsi savupilven, ojensi keitontäyden pakin kannen ja sanoi:

– Niinkö?

Syötyämme isäni kokosi virvelinsä, latasi ja sytytti piipunsa ja sanoi kokeilevansa vähän. Siiman päähän hän laittoi Mepps Aglia kakkosen.

– Aivan liian pieni isoille hauille, totesimme, mutta turha protestoida, isäni kyllä tiesi mitä teki ja olihan hän nähnyt, mitä lusikoilla tuli. Me jäimme makoilemaan hiipuvan nuotion ääreen ja sulattelemaan keittoa ja metvurstinäkkäriä. Isä kahlasi taukopaikkamme kohdalta rantaan, ja heti molskahti pienen kaislikon reunassa. Sinne lensi uistin ja kala nappasi saman tien. Eikä se ollut mikään pieni tärppi, vaan kunnon isku, joka veti vavan kaarelle ja nostatti isot aallot valtavan hauen lähtiessä vetämään simaa ensin puoli selkää veden pinnalla ja sitten painuen näkymättömiin. Väsyttelystä tuli pitkä ja jännittävä, sillä tapsia ei ollut. Välillä hauki tuli ihan lähelle, mutta meni taas voimalla karkuun. Isäni antoi siimaa ja kelasi kerta toisensa jälkeen, piippu savusi ja minulle tuli mieleen, että nyt on väsytyskone käynnissä. Niin olikin, kala väsyi ja saatiin ylös. Reilusti toista metriä pitkä ja painoakin niin paljon, ettei jaksanut yhdellä kädellä roikottaa. Niin isoa haukea en ollut ennen nähnyt ja, ikävä kyllä, harvoin sen jälkeenkään. Pää otettiin talteen ja veistonopettajani kanssa teimme siitä syksyllä hienon, poltettuun ja vahattuun lautaan kiinnitetyn taideteoksen. Se on vielä tallessa; veistonopettajani ja isäni ovat jo vuosia sitten kuolleet.

 

Seuraava tarina, Keisari, vie meidät 1800-luvun loppupuolelle. Yhdysvalloissa toivuttiin sisällissodasta ja Suomi oli autonomisena valtiona osa Venäjää hallitsijanaan Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas Aleksanteri III, jonka isän, Aleksanteri II:n patsas seisoo Helsingissä Senaatintorilla. Aleksanteri III oli kova kalamies. Hänen käskystään rakennettiin Langinkoskelle keisarillinen kalamaja ja kosken kalastusoikeus siirrettiin keisarille.

Se, että on keisari, ei välttämättä takaa sitä, että saa kaloja. Isoisäni isä, Kalervo, oli hänkin kova kalamies ja hän sai kaloja, vaikka olikin maallikkosaarnaaja tai – ehkäpä juuri siksi.

Tuo kesä, jona isoisäni isä tapasi Aleksanteri III:n, oli helteinen ja kuiva. Langinkoskessa virtasi hyvin vähän vettä, ja lohia nousi koskeen tuskin lainkaan. Isoisäni isä oli käynyt hyvin tuntemansa kosken varmana pitämässään suvannossa perhostelemassa ja saanutkin sieltä aikamoisen lohen. Toki hän tiesi, ettei siellä saisi kalastaa, mutta kiusaus oli liian suuri, eikä hän ollut aiemminkaan jäänyt kiinni. Kalervo kuljeskeli joenvartta ylöspäin lohen vonkaletta kepin päässä olkapäällään kantaen ja keisari joenvartta alaspäin uusi, hieno säleistä tehty bambuvapa olkapäällään. Oli hellepäivä, molemmat miehet ilman paitaa, leveälierinen hattu auringonsuojanaan. Kalervo ajatteli, että kas, siinäpä toinen salakalastaja, eipä huolta. Keisari puolestaan ajatteli, että siinäpä salakalastaja, pidänpä vähän hauskaa, ei tuo voi minua tunnistaa.

– Terve! sanoi keisari. (Keskustelu käytiin venäjäksi, isoisäni isä oli terijokelainen ja täysin kaksikielinen.)

– Terve mieheen, ei näytä kala ottaneen perhoosi.

– Ei sitten millään, jo kolmatta päivää kalassa eikä merkkiäkään lohesta. Vaimo ja lapset parkuvat nälissään mökissä ja itsekin olen alkanut huolestuttavasti laihtua.

– No mutta, ovatko asiat todella noin huonolla mallilla täälläpäin Suomea. Itse olen vain kiertelevä saarnamies ja monet asiat jäävät huomaamatta, vaikka mitäpä minä niille voisin. Mutta ota sinä tämä kala, niin pärjäätte vähän eteenpäin. Näin totesi empaattisena miehenä tunnettu Kalervo samalla hieman oudoksuen silmäillen miehen keskivartaloa.

– En minä voi. Tai yhdellä ehdolla, tule meille ja syödään se yhdessä. Taidat olla aikamoinen kalamies ja saat myös valmistaa kalan mielestäsi parhaalla tavalla.

– Sovittu.

Niitä näitä jutellen, jo ystävikseen toisensa tunteneet miehet astelivat joen kuivaa kivikkoista rantaa kohti keisarillista kalamajaa. Kalervo hieman valpastui, kun kalamaja tuli näkyviin, mutta koska missään ei näkynyt mitään liikettä, arveli hän miehen tietävän majan olevan tyhjillään.

– Levähdetään hetki tuolla kuistilla, on niin kuuma päiväkin.

Siinä kuistin varjossa jonkin aikaa istuttuaan heitti Kalervo hatun päästään ja samoin teki toinen mies. Jotain tuttua oli Kalervo siinä miehessä näkevinään, mutta siinä samassa aukeni ovi ja ulos astui nainen, jonka Kalervo tunnisti heti Tanskan prinsessaksi ja tutun näköisen miehenkin hän tunnisti Aleksanteri III:ksi, prinsessan mieheksi.

– Nyt taisi tulla kuumat paikat, ajatteli Kalervo ja nousi ylös samalla silmäillen mihin suuntaan kannattasi rynnätä karkuun.

– Ei mitään hätää, sanoi huvittunut keisari, sopimus on sopimus, kalan voi perata tuossa rannassa ja valmistaa sisällä tai ulkona, miten parhaaksi näet. Keittiöstä löytyy kaikkea mahdollista tarviketta ja särvintä. Otetaanko samalla konjakit?

Näin heistä tuli hyvät ystävykset. Kalervo tuli joka vuosi keisarin vieraaksi kalamajalle keisarin kuolemaan asti. Keisarikin oppi saamaan lohia, ja Pietarin hovissa ginillä pintasivelty loimulohi nousi suureen suosioon.

Nyt ovat historian lehdet kääntyneet muutamia sataja vuosia taaksepäin, ehkä 800-luvun alkupuolelle, ja vievät meidät Laatokan länsipuoleisille vesille. Kristinuskoa ei ollut vielä saatua tuotua noille seuduille. Viikinkien kanssa käytiin kauppaa lähinnä turkiksilla, kun ei niille ollut tarjota kirkkoja eikä luostareita ryöstettäviksi. Euroopassa oli n. 30 miljoonaa asukasta nykyisen 750 miljoonan sijasta. Viikingitkään eivät olleet vielä löytäneet Amerikkaa. Suomalais-ugrilaiset olivat alkaneet heimoontua mm. savolaisiksi, hämäläisiksi ja karjalaisiksi, eivätkä olleet vielä minkään hallinnon alamaisia. Tarinan ensimmäinen kertoja oli kaimani Panu, pakanallisissa tarustoissa auringon poika ja tulen henki. Mutta kertokaamme sukumme ensimmäisen Panun sanoin tarina Suomuhauesta niin kuin hän sen näki:

”Väinä, kuten me häntä lyhyesti kutsuimme, oli vanha, totinen ukko, eräänlainen kylähullun ja heimopäällikön sekoitus. Aina silloin tällöin hän päätti lehteä maailmalle rikkauksia etsimään ja onnenkantamaansa kokeilemaan – siis ryöstöretkille. Ja varmaan veri veti myös synnyinseudulle etelään Väinäjoen maisemiin. Hyvänä puhujana hän sai aina innokkaita seuraajia mukaansa kuten oli nytkin saanut, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia. Iso veneellinen seikkailunhaluista väkeä. Mukana olivat myös Väinän hyvät ystävät Lemmin poika, äksypäinen tappelupukari ja naistenmies, jonka liikanimi, lieto, oli kevytmielisten hauskanpitäjien huumorilla antama, sekä maankuulu Ilmarisen seppä, joka oli vast’ikään takonut Väinälle uuden komean miekan.

Istuimme kavereiden kanssa rannalla katsellen joukon tuloa kohdallemme, siihen missä joki yhtyy mereen. Taitavasti Väinä ohjaili venettä alas koskea kiviä ja hakoja väistellen kohti väljempiä vesiä, vaikka äkäisesti komentelikin soutajia ja välillä niitä vaihtelikin, kun ei muka ollut heidän voimiinsa tyytyväinen. Mutta sitten, kun veneen piti olla vapaasti soudettavissa ilman pelkoa kiville joutumisista, se tärähtikin johonkin kiinni.

– Katso laidan yli, lieto Lemmin poika, mikä siellä pinnan alla on, ei pitäisi olla pohja lähelläkään, sanoi Väinä liedolle.

– Ei ole kiviä eikä hakoja. Siellä on aivan valtavan iso hauki, taitaa olla vähän pökerryksissä äskeisestä törmäyksestä.

– Iske sitä miekalla niskaan, katkaise kahtia!

Sitten tuo verevä poika veti miekan vyöltään ja rupesi sillä haukea sohimaan ja saikin miekan hauen kylkeen tiukasti kiinni, mutta niin tiukka oli Lemmin pojan ote miekasta, että kun hauki tunsi miekan lihassaan ja kerran muljautti, niin siinä se samalla tempaisi liedon laidan yli, ja eihän se lieto uida osannut. Veneessä syntyi sellainen sekamelska, että koko pursi oli kaatua. Mekin olimme jo työntämässä apuvenettä vesille, kun näimme, että seppä Ilmarinen työnsi takomalla väkivahvaksi voimaannuttaneen käsivartensa syvälle veteen ja nosti pärskivän lieto Lemminkäisen tukasta riuhtaisten veneeseen helposti kuin pikkuhauen. Sanoi vain:

– Kaikenlaisia poikia sitä on parran kantajia, läskinä luitten päällä. Mutta ei saanut Ilmarinenkaan haukea hengiltä, vaan miekan terä katkesi häneltä peräti kahdesta kohtaa. Sitten päätti Väinä tarttua toimeen itse ja äijämäiseen tyyliinsä uhosi:

– Ei ole teissä puoltakaan miestä ei edes kolmannesta. Kun miesten toimiin ryhtyy, vaaditaan koko mies. Ja Väinähän sen hauen miekallaan sai lopulta veneen alta verisen kamppailun jälkeen ylös laidalle ja veneeseen ja rantaan meidänkin ihmeteltäväksi.

Aikamoiset pidot siitä syntyi, tarvittiin kymmenkunta nuorta naista haukea keittämään, ja olutta meni monta tynnyrillistä. Juhlien jälkeisiä ruotoröykkiöitä silmäillessään Väinä keksi tehdä hauen leukaluusta kanteleen. Ei vaan löytynyt soittajaa, joka olisi kanteleesta saanut inhimillistä ääntä aikaiseksi, ei vanhoista eikä nuorista, ei tytöistä eikä pojista, ei omasta kylästä eikä naapurista. Lieto Lemminkäinenkin korskeaan tyyliinsä ilmoitti:

– Te puoliälyiset pojat ja typerät tytöt antakaahan, kun minä näytän, tuokaa kannel minulle. Mutta eipä siitä soittoa tullut. Kunnes viimein eräs vanha ukko, joka tykkäsi puoliunessa loikoilla uunin pankolla päivät pitkät, sai kylläkseen jatkuvasta julmasta uniensa häirinnästä.

– Lopettakaa! Tässähän menee unet viikoksi, pää halkeaa ja korvat puhkeavat. Nykynuorison julmaa musiikin rääkkiä! Niin siinä kävi, että kantele soi vain tuon miehen käsissä. Tuota ukon soittoa kuunnellessaan muuan ikivanha akka huokaisi:

– Se oli oikea suomuhauki.

Väinämöistä sanoivat isäkseni, kuten niin monen muunkin isäksi. Äitini vain hymyili salaperäisesti. ”

Tämä kalastuskamppailu, Suomuhauki, on Suomen seuduilla kaikkien aikojen kalajuttu, josta on kerrottu lauluin ja runoin ja siitä on siennyt myös loitsuja ja maalattu tauluja.

Noilta ajoilta ja noista kalamiehistä on valtaosa meidänkin aikojemme kalamiehiä periytynyt.

 

 

 

            on kalastettu miespolvesta toiseen – ja kerrottu kalajuttuja. Perinne on elänyt yhtä vahvana kuin itse kalastamisen vaisto. Kalastamisesta, niin kalamatkoista kuin yksittäisistä kamppailuista kalojen kanssa on kerrottu nuotion tai takkatulen loimutessa, kaljaa ystävien tai tuntemattomien kanssa juodessa, illallisilla eli aina kun mahdollista. Vain harvoin ne ovat päätyneet paperille.  Perimätietona ne ovat kulkeneet vanhalta tarinankertojalta nuoremmalle, joka on kuullut ne kerta toisensa jälkeen ja jonka muistiin ne ovat taltioituneet tapahtuma tapahtumalta. Uusia tarinoita syntyy silloin tällöin ja jos ne ovat tarpeeksi hyviä, jäävät ne elämään. Raapaisen vähän mieleni juttuarkistoa ja kerron muutaman jutun lyhyesti alkaen yhdestä melko uudesta, jossa itsekin olen mukana. Kieli on nykyaikaistettu ja korjattu tarinoiden tapahtumien aikaisesta kielestä. Nämä tarinat ovat yhtä tosia kuin kalajutut yleensäkin.

 

Tämä tarina tunnetaan Haukena kanakeiton jälkeen, vaikka kyseessä oli Mexicana-pussikeitto. Elettiin 1960-lukua, John F. Kennedy oli ammuttu ja vallassa oli Lyndon B. Johnson. Vietnamin sota oli käynnissä. Minä olin vähän toisella kymmenellä ja kaverini pari vuotta vanhempi. Olimme saaneet työvoiton eli isämme lähtemään kanssamme Lapinvaellukselle.

Yövyimme Kalmankaltion autiotuvassa Käkkälöjoen varressa. Itikoita oli harmaana pilvenä taivaalla ja tuvassa. Huonosti vetävä takka kuitenkin takasi kohtalaiset yöunet, ja muutaman pienehkön harrin saaminen hyvän mielen. Ainoan hyttysvoiteemme olin jo ehtinyt pudottaa virran vietäväksi kumarruttuani juomaan joesta. 

Aamulla lähdimme varsinaiselle vaellukselle, seurailimme jokea pohjoiseen, mutkia oikoen. Jossain vaiheessa iltapäivää rinkka rupesi painamaan turhan raskaasti tottumattomia hartioitamme ja vatsa kurnia nälästä. Sopiva taukopaikka löytyi pienen, noin jalkapallokentän kokoisen lammen rannasta.

Kaverini kanssa kokosimme saman tien virvelit ja aloittelijan innolla läksimme heittelemään varmoina siitä, että pikapuoliin saisimme tuntumaa Lapin kuuluisiin, pienten lampien valtaviin haukiin. Isäni, kokeneena kalamiehenä ja muutenkin rauhallisena miehenä, jäi sytyttelemään nuotiota, keittelemään sitä kanakeittoa ja polttelemaan piippua, kuten aina.

Viskoimme ja viskoimme, koko lammen ympäri. Keitto höyrysi kuumana, kun tulimme nuotiolle.

– Ei nykäystäkään.

– Lampi on kalaton. Onko keitto valmista?

Isäni vain hymähti, puhalsi savupilven, ojensi keitontäyden pakin kannen ja sanoi:

– Niinkö?

Syötyämme isäni kokosi virvelinsä, latasi ja sytytti piipunsa ja sanoi kokeilevansa vähän. Siiman päähän hän laittoi Mepps Aglia kakkosen.

– Aivan liian pieni isoille hauille, totesimme, mutta turha protestoida, isäni kyllä tiesi mitä teki ja olihan hän nähnyt, mitä lusikoilla tuli. Me jäimme makoilemaan hiipuvan nuotion ääreen ja sulattelemaan keittoa ja metvurstinäkkäriä. Isä kahlasi taukopaikkamme kohdalta rantaan, ja heti molskahti pienen kaislikon reunassa. Sinne lensi uistin ja kala nappasi saman tien. Eikä se ollut mikään pieni tärppi, vaan kunnon isku, joka veti vavan kaarelle ja nostatti isot aallot valtavan hauen lähtiessä vetämään simaa ensin puoli selkää veden pinnalla ja sitten painuen näkymättömiin. Väsyttelystä tuli pitkä ja jännittävä, sillä tapsia ei ollut. Välillä hauki tuli ihan lähelle, mutta meni taas voimalla karkuun. Isäni antoi siimaa ja kelasi kerta toisensa jälkeen, piippu savusi ja minulle tuli mieleen, että nyt on väsytyskone käynnissä. Niin olikin, kala väsyi ja saatiin ylös. Reilusti toista metriä pitkä ja painoakin niin paljon, ettei jaksanut yhdellä kädellä roikottaa. Niin isoa haukea en ollut ennen nähnyt ja, ikävä kyllä, harvoin sen jälkeenkään. Pää otettiin talteen ja veistonopettajani kanssa teimme siitä syksyllä hienon, poltettuun ja vahattuun lautaan kiinnitetyn taideteoksen. Se on vielä tallessa; veistonopettajani ja isäni ovat jo vuosia sitten kuolleet.

 

Seuraava tarina, Keisari, vie meidät 1800-luvun loppupuolelle. Yhdysvalloissa toivuttiin sisällissodasta ja Suomi oli autonomisena valtiona osa Venäjää hallitsijanaan Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas Aleksanteri III, jonka isän, Aleksanteri II:n patsas seisoo Helsingissä Senaatintorilla. Aleksanteri III oli kova kalamies. Hänen käskystään rakennettiin Langinkoskelle keisarillinen kalamaja ja kosken kalastusoikeus siirrettiin keisarille.

Se, että on keisari, ei välttämättä takaa sitä, että saa kaloja. Isoisäni isä, Kalervo, oli hänkin kova kalamies ja hän sai kaloja, vaikka olikin maallikkosaarnaaja tai – ehkäpä juuri siksi.

Tuo kesä, jona isoisäni isä tapasi Aleksanteri III:n, oli helteinen ja kuiva. Langinkoskessa virtasi hyvin vähän vettä, ja lohia nousi koskeen tuskin lainkaan. Isoisäni isä oli käynyt hyvin tuntemansa kosken varmana pitämässään suvannossa perhostelemassa ja saanutkin sieltä aikamoisen lohen. Toki hän tiesi, ettei siellä saisi kalastaa, mutta kiusaus oli liian suuri, eikä hän ollut aiemminkaan jäänyt kiinni. Kalervo kuljeskeli joenvartta ylöspäin lohen vonkaletta kepin päässä olkapäällään kantaen ja keisari joenvartta alaspäin uusi, hieno säleistä tehty bambuvapa olkapäällään. Oli hellepäivä, molemmat miehet ilman paitaa, leveälierinen hattu auringonsuojanaan. Kalervo ajatteli, että kas, siinäpä toinen salakalastaja, eipä huolta. Keisari puolestaan ajatteli, että siinäpä salakalastaja, pidänpä vähän hauskaa, ei tuo voi minua tunnistaa.

– Terve! sanoi keisari. (Keskustelu käytiin venäjäksi, isoisäni isä oli terijokelainen ja täysin kaksikielinen.)

– Terve mieheen, ei näytä kala ottaneen perhoosi.

– Ei sitten millään, jo kolmatta päivää kalassa eikä merkkiäkään lohesta. Vaimo ja lapset parkuvat nälissään mökissä ja itsekin olen alkanut huolestuttavasti laihtua.

– No mutta, ovatko asiat todella noin huonolla mallilla täälläpäin Suomea. Itse olen vain kiertelevä saarnamies ja monet asiat jäävät huomaamatta, vaikka mitäpä minä niille voisin. Mutta ota sinä tämä kala, niin pärjäätte vähän eteenpäin. Näin totesi empaattisena miehenä tunnettu Kalervo samalla hieman oudoksuen silmäillen miehen keskivartaloa.

– En minä voi. Tai yhdellä ehdolla, tule meille ja syödään se yhdessä. Taidat olla aikamoinen kalamies ja saat myös valmistaa kalan mielestäsi parhaalla tavalla.

– Sovittu.

Niitä näitä jutellen, jo ystävikseen toisensa tunteneet miehet astelivat joen kuivaa kivikkoista rantaa kohti keisarillista kalamajaa. Kalervo hieman valpastui, kun kalamaja tuli näkyviin, mutta koska missään ei näkynyt mitään liikettä, arveli hän miehen tietävän majan olevan tyhjillään.

– Levähdetään hetki tuolla kuistilla, on niin kuuma päiväkin.

Siinä kuistin varjossa jonkin aikaa istuttuaan heitti Kalervo hatun päästään ja samoin teki toinen mies. Jotain tuttua oli Kalervo siinä miehessä näkevinään, mutta siinä samassa aukeni ovi ja ulos astui nainen, jonka Kalervo tunnisti heti Tanskan prinsessaksi ja tutun näköisen miehenkin hän tunnisti Aleksanteri III:ksi, prinsessan mieheksi.

– Nyt taisi tulla kuumat paikat, ajatteli Kalervo ja nousi ylös samalla silmäillen mihin suuntaan kannattasi rynnätä karkuun.

– Ei mitään hätää, sanoi huvittunut keisari, sopimus on sopimus, kalan voi perata tuossa rannassa ja valmistaa sisällä tai ulkona, miten parhaaksi näet. Keittiöstä löytyy kaikkea mahdollista tarviketta ja särvintä. Otetaanko samalla konjakit?

Näin heistä tuli hyvät ystävykset. Kalervo tuli joka vuosi keisarin vieraaksi kalamajalle keisarin kuolemaan asti. Keisarikin oppi saamaan lohia, ja Pietarin hovissa ginillä pintasivelty loimulohi nousi suureen suosioon.

 

Nyt ovat historian lehdet kääntyneet muutamia sataja vuosia taaksepäin, ehkä 800-luvun alkupuolelle, ja vievät meidät Laatokan länsipuoleisille vesille. Kristinuskoa ei ollut vielä saatua tuotua noille seuduille. Viikinkien kanssa käytiin kauppaa lähinnä turkiksilla, kun ei niille ollut tarjota kirkkoja eikä luostareita ryöstettäviksi. Euroopassa oli n. 30 miljoonaa asukasta nykyisen 750 miljoonan sijasta. Viikingitkään eivät olleet vielä löytäneet Amerikkaa. Suomalais-ugrilaiset olivat alkaneet heimoontua mm. savolaisiksi, hämäläisiksi ja karjalaisiksi, eivätkä olleet vielä minkään hallinnon alamaisia. Tarinan ensimmäinen kertoja oli kaimani Panu, pakanallisissa tarustoissa auringon poika ja tulen henki. Mutta kertokaamme sukumme ensimmäisen Panun sanoin tarina Suomuhauesta niin kuin hän sen näki:

”Väinä, kuten me häntä lyhyesti kutsuimme, oli vanha, totinen ukko, eräänlainen kylähullun ja heimopäällikön sekoitus. Aina silloin tällöin hän päätti lehteä maailmalle rikkauksia etsimään ja onnenkantamaansa kokeilemaan – siis ryöstöretkille. Ja varmaan veri veti myös synnyinseudulle etelään Väinäjoen maisemiin. Hyvänä puhujana hän sai aina innokkaita seuraajia mukaansa kuten oli nytkin saanut, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia. Iso veneellinen seikkailunhaluista väkeä. Mukana olivat myös Väinän hyvät ystävät Lemmin poika, äksypäinen tappelupukari ja naistenmies, jonka liikanimi, lieto, oli kevytmielisten hauskanpitäjien huumorilla antama, sekä maankuulu Ilmarisen seppä, joka oli vast’ikään takonut Väinälle uuden komean miekan.

Istuimme kavereiden kanssa rannalla katsellen joukon tuloa kohdallemme, siihen missä joki yhtyy mereen. Taitavasti Väinä ohjaili venettä alas koskea kiviä ja hakoja väistellen kohti väljempiä vesiä, vaikka äkäisesti komentelikin soutajia ja välillä niitä vaihtelikin, kun ei muka ollut heidän voimiinsa tyytyväinen. Mutta sitten, kun veneen piti olla vapaasti soudettavissa ilman pelkoa kiville joutumisista, se tärähtikin johonkin kiinni.

– Katso laidan yli, lieto Lemmin poika, mikä siellä pinnan alla on, ei pitäisi olla pohja lähelläkään, sanoi Väinä liedolle.

– Ei ole kiviä eikä hakoja. Siellä on aivan valtavan iso hauki, taitaa olla vähän pökerryksissä äskeisestä törmäyksestä.

– Iske sitä miekalla niskaan, katkaise kahtia!

Sitten tuo verevä poika veti miekan vyöltään ja rupesi sillä haukea sohimaan ja saikin miekan hauen kylkeen tiukasti kiinni, mutta niin tiukka oli Lemmin pojan ote miekasta, että kun hauki tunsi miekan lihassaan ja kerran muljautti, niin siinä se samalla tempaisi liedon laidan yli, ja eihän se lieto uida osannut. Veneessä syntyi sellainen sekamelska, että koko pursi oli kaatua. Mekin olimme jo työntämässä apuvenettä vesille, kun näimme, että seppä Ilmarinen työnsi takomalla väkivahvaksi voimaannuttaneen käsivartensa syvälle veteen ja nosti pärskivän lieto Lemminkäisen tukasta riuhtaisten veneeseen helposti kuin pikkuhauen. Sanoi vain:

– Kaikenlaisia poikia sitä on parran kantajia, läskinä luitten päällä. Mutta ei saanut Ilmarinenkaan haukea hengiltä, vaan miekan terä katkesi häneltä peräti kahdesta kohtaa. Sitten päätti Väinä tarttua toimeen itse ja äijämäiseen tyyliinsä uhosi:

– Ei ole teissä puoltakaan miestä ei edes kolmannesta. Kun miesten toimiin ryhtyy, vaaditaan koko mies. Ja Väinähän sen hauen miekallaan sai lopulta veneen alta verisen kamppailun jälkeen ylös laidalle ja veneeseen ja rantaan meidänkin ihmeteltäväksi.

Aikamoiset pidot siitä syntyi, tarvittiin kymmenkunta nuorta naista haukea keittämään, ja olutta meni monta tynnyrillistä. Juhlien jälkeisiä ruotoröykkiöitä silmäillessään Väinä keksi tehdä hauen leukaluusta kanteleen. Ei vaan löytynyt soittajaa, joka olisi kanteleesta saanut inhimillistä ääntä aikaiseksi, ei vanhoista eikä nuorista, ei tytöistä eikä pojista, ei omasta kylästä eikä naapurista. Lieto Lemminkäinenkin korskeaan tyyliinsä ilmoitti:

– Te puoliälyiset pojat ja typerät tytöt antakaahan, kun minä näytän, tuokaa kannel minulle. Mutta eipä siitä soittoa tullut. Kunnes viimein eräs vanha ukko, joka tykkäsi puoliunessa loikoilla uunin pankolla päivät pitkät, sai kylläkseen jatkuvasta julmasta uniensa häirinnästä.

– Lopettakaa! Tässähän menee unet viikoksi, pää halkeaa ja korvat puhkeavat. Nykynuorison julmaa musiikin rääkkiä! Niin siinä kävi, että kantele soi vain tuon miehen käsissä. Tuota ukon soittoa kuunnellessaan muuan ikivanha akka huokaisi:

– Se oli oikea suomuhauki.

Väinämöistä sanoivat isäkseni, kuten niin monen muunkin isäksi. Äitini vain hymyili salaperäisesti. ”

Tämä kalastuskamppailu, Suomuhauki, on Suomen seuduilla kaikkien aikojen kalajuttu, josta on kerrottu lauluin ja runoin ja siitä on siennyt myös loitsuja ja maalattu tauluja.

Noilta ajoilta ja noista kalamiehistä on valtaosa meidänkin aikojemme kalamiehiä periytynyt.