Koiraslohi

       Ystävälläni on Tenojoen penkereellä mökki. Meillä on tapana käydä kerran kesässä siellä lohia kalastamassa. Joitain tinttejä ja jalkojakin on tullut, mutta haaveissa on tietysti se kymppikiloinen. Sen tiesimme, että ennemmin tai myöhemmin se tulisi. Viime kesänä siskoni päätti lähteä mukaamme, koska hänen asunnossaan tehtiin putkiremonttia. ”Siellä nyt voi ainakin varmasti rauhassa lukea hyviä kirjoja, kun te olette koko ajan joella melskaamassa.”

        Niin olimmekin, ensimmäisenä kalastuspäivänä heti iltaseitsemältä lupien astuttua voimaan ja läpi koko yön. Siskoni, joka on blondi eikä ole koskaan koskenutkaan minkäänlaisiin kalastusvälineisiin tai perkaamattomiin kaloihin, on myös armoton herkkusuu ja siten ymmärtää hyvän lohen päälle. Juuri sellainen blondi, jolla on vaalea tukka valtoimenaan, pää hieman vinossa ja suurissa sinisissä silmissä viaton ilme, kun kysyy sen yksinkertaisen kysymyksen, johon ei millään osaa vastata, kuten nyt: ”Saammeko illalliseksi lohta?”

       ”Jo kaksi päivää eikä kalan kalaa. Koska sitä lohta nyt vihdoin saa? Kaksi isoa miestä eikä sinttiäkään. Ei uskoisi jonkin kalan ottamisen niin vaikeaa olevan. Pitääkö tästä nyt itse lähteä kaloja hakemaan.” Tällaista juttua, kuin konsanaan mitään kalastuksesta tietämättömän naisihmisen suusta vaan voi pulputa, saimme kuulla yhä tiheämmin.

        Kolmantena päivänä olimme mökin edessä heittelemässä rannalta. Siinä on hyvä vuolas virtakohta ja sen takana monttu, jossa päätelmiemme mukaan, aivan varmasti on reviiriään tarkasti puolusta iso lohi. Siskoni ilmestyi rannalle kesämekon helmat heiluen, avokkaat jalassa ja kevyt huivi harteilla.

       ”Antakaa minulle tuollainen onki ja ottakaa tuosta käsilaukustanne siihen joku nätti uistin, luulen, että tummanpunainen sopisi väreihini. Eihän tästä tule muuten mitään. Minun tekee nyt mieli lohta.” Toki annoimme ongen ja neuvoimme miten heitetään. Ensimmäinen heitto ei tuottanutkaan pettymystä. Sinnehän se koko virveli lensi, parinkymmenen metrin päähän, oikeaoppisesti alavirtaan ja vielä hyvään kohtaan. Naurumme sisareni kuittasi suoraviivaisesti: ”Itsehän äsken sanoitte menevänne heittämään virveliä. Mene nyt hakemaan se, kun sinulla on nuo kurahousutkin jalassa ja katso samalla osuiko loheen!”  Tein työtä käskettyä ja sainkin virveli helposti ylös. Eikä se ollut kauaksi osunutkaan. Noin viiden metrin päässä näin tumman selän lipuvan hiljaa keskemmälle virtaa. Ei se ollut kymppikiloinen, mutta jalka kuitenkin. Olisi ollut hieno saavutus ensikertalaiselle.

        Neuvoimme sitten vaihe vaiheelta, miten mikin sormi nostetaan ylös ja miten vavasta pidetään kiinni heitettäessä, niin kuin vain blondille pitää neuvoa. Toinen heitto meni nappiin, suoraan montun taakse. Aloimme koota perhovehkeitämme ikään kuin antaaksemme tyylikkään vastakohdan siskoni viuhtomiselle. ”Hei pölhöt, tulkaa nyt auttamaan, en saa sitä irti!” huusi sisareni puoliäkäisesti ja huitoi toisella kädellä ilmaa ja piti toisella kädellä vapaa, jonka kärjen kireä siima oli vetänyt monttua kohti. Yllätykseltämme saimme pian huudettua, että siellä on kala – iso kala ja että vapa pystyyn ja vahva ote kädensijasta.  Sisareni veti täysiä vavan kaarelle ja lohi lähti liikkeelle, niin kuin ne lähtevät kokeneen lohestajankin ärsyttäminä. Se lähti tietysti myötävirtaan ja kovaa. Saattaa olla, että se syöksyisi parikin sataa metriä saman tien. Siimaa ei ollut sataakaan metriä ja virvelikin oli aika heppoinen kymppikiloisen väsyttelyyn. Siskoni ei voinut muuta kuin yrittää pitää vapaa pystyssä ja toivoa, että voimat käsissä riittäisivät.

        Olin pari kertaa nähnyt kun siima loppuu kelalta eikä rantaa pitkin pääse perään. Vapa vaan taipuu ja taipuu ja lopulta siima pingahtaa poikki ja kalastaja horjahtaa kunnolla, joskus kaatuu ja joskus pysyy tolpillaan. Millainenkohan ponnahdus se on kalalle. Siima alkoi olla lopuillaan ja karjaisin siskolleni, että juokse perään, mutta samalla tulin vilkaisseeksi hänen avokkaitaan ja rantakiviä; tilanne näytti täysin toivottomalta. ”Juokse itse ja nouda se tai edes käännä se tännepäin, mitä sinä senkin Pölhö-Kustaa siinä muuta teet.” Siima loppui mutta kesti, solmu piti, hetkeksi tuli patti tilanne. Vapa taipui vielä hiukan, mutta oikeni sitten ja siima löystyi täysin. Lohi oli kääntynyt ja tuli vastavirtaan. Nyt se pääsisi irti, jolleivät koukut olisi kunnolla kiinni. Sisareni kelasi kehotukseni mukaan minkä ehti. Jonkin ajan kuluttua näimme kun lohi ui ohitsemme ylävirtaan. Se oli iso, hyvinkin kymppikiloinen. Koukku roikkui sen suupielestä, joten mitään ei ollut vielä menetetty. Pikapuolin siima kiristyi jälleen, mutta lohi jatkoi voimalla vastavirtaan. Siskoni sanoi: ”Tiesitkö muuten, että Perro kuoli kevättalvella?”

        Jos joku luulee, että blondeilla on mielessä vain yksi asia kerrallaan (anteeksi vain-sanan käyttö tässä yhteydessä), hän on väärässä. Perro oli siskoni sekarotuinen koira, puolet karjalankarhukoiraa ja puolet karkeakarvaista mäyräkoiraa. Perro oli myös minun hyvä ystäväni ja sukulaissieluni. Perrosta lisää myöhemmin.

         Lohi jatkoi siis vastavirtaan. Rutiininomaisesti siskoni piti vapaa pystyssä ja antoi lohen vetää siimaa ulos. Komea hyppy ja toinen perään ja sitten syöksy myötävirtaan.  Tällä kertaa se kääntyi takaisin vastavirtaan jo ennen kuin siima loppui. Se ui meistä muutaman kymmenen metriä ohi ja tuli sitten virran mukana meitä kohti, pää kuitenkin edelleen vastavirtaan. Vielä kaksi syöksyä vastavirtaan ja siltä loppuivat voimat. Se kellui kyljellään ja virta toi sen luoksemme. ”No ota se tuohon rannalle.” sanoi siskoni. Ja minä tein jälleen työtä käskettyä kuin mikäkin kalastusavustaja. ”Aika tyhmä lohi, väsyttää nyt itsensä tuolla lailla edestakaisin uimalla. Taitaa olla mieskala.”

        Haavitessani tuota mieskalaa näin taas saman tumman selän liukuvan sivuttain pää kohti vastavirtaa.

Ihailimme rantaheinikossa makaavaa upeaa kojamoa. Sisareni sanoi: ”Tiesitkö, että nykyään saa kaakeleihin kuvion omasta valokuvastaan? Ota nyt se kuva.” Kun rupesin sovittamaan kalaa ja siskoani kameran etsimeen, hän jatkoi: ”Ei noin kaukaa, pöljä, vaan ihan läheltä kyljen värillisistä kuvioista. Juuri tuollaisen kaakelirivin haluan kylpyhuoneeseen.” Niinpä niin, kateudeltani onnistuin kuitenkin ottamaan myös muita kuvia.

        En muuten ymmärrä, mistä sisareni on saanut päähänsä käyttää kohdallani noita pöljä- tai pölhö- kantasanaisia nimityksiä. Olenhan sentään maisterismies ja hän vain ikuinen opiskelija ja vielä kolmesta yliopistosta, joista eräskin on jossain päin Ranskaa. Se saa silloin tällöin poskilihakseni kiristymään, samoin kun ne kiristyvät väkisinkin samalla, kun leikkaan varpaankynsiäni.

         No niin, kala oli kuvattu ja sitten oli punnituksen vuoro. Vaaka näytti 10 kiloa ja 25 grammaa. Kun otimme vieheen pois suupielestä, kala painoi tasan kymmenen kiloa. En kuunnellut, kun sisareni mainitsi jotain siitä, että oli ollut kympin tyttö jo koulussa.

         Vedin veitsen esiin ja aioin ottaa kalasta kunnon fileet illalliselle ja kraaviin. ”Ette kai te aio tärvellä minun kaunista kalaani. Tämän kalan saa Tony (poikansa, josta myös lisää myöhemmin). Hän voi sen grillata tai loimuttaa tai jotain arvovaltaisille vierailleen puutarhajuhlissaan syntymäpäivänään Helsingissä. Te saatte luvan onkia pikkukaloja meille illalliseksi.”  Tämän jälkeen siskoni käski meidän suolestaa kala, mitä hän ei voinut edes katsoa, ja meni hakemaan pakastusaksessoreita, kuten hän asian ilmaisi. Hetken päästä hän palasi takaisin, käski meidän asettaa lohen sanomalehtien päälle, kääräisi kalan niihin ja veti varmoin ottein kuin vanha tekijä ikään, maalarinteipillä paketin kiinni niin että pysyy. Siis blondit eivät myöskään ole epäkäytännöllisiä.

        Läksin ystäväni kanssa kalastamaan ruokakaloja mielessäni vahva kuva tummasta selästä. Kumma kyllä, sain lohen tartutettua melkein heti.  Se oli hillitön taistelija, useita hyppyjä ja syöksyjä sinne tänne. Lopulta saimme sen kuitenkin ylös ja pitelin puntaria adrenaliista tärisevin käsin, niinpä niin: tasan viisi kiloa. Sisareni kommentoi komeaa lohtani kriittisesti: ”Paitsi, että se huomattavan pieni, ei siitä ole kaakeleiden koristeeksikaan.” Siitä pelosta, että saisin sisareltani vastauksen, en viitsinyt mainita, että kyseessä oli vasta noussut naislohi.

         Senkesäinen kalareissu Tenolle sujui siis hienosti. Saatiin peräti kaksi lohta. Sisareni oli saamaa mieltä, mutta täydensi ettei enää seuraavina vuosina tulisi: ”Kun ei se tuon kummoisempaa kerran ole.”

Kesääkin oli vielä jäljellä. Pian matkamme jälkeen kävimme maalla hautaamassa siskoni edesmenneen koiran, Perron, koska sitä ei ollut voitu kevättalviseen routaiseen maahankaan kaivaa. Surullisin mielin laskimme sen mielihuopaansa käärittynä vanhan kivinavetan eteen ruusupuskien alle kaivettuun kuoppaan, pidimme hiljaisen hetken ja ainakin siskoni vuodatti muutaman kyyneleen.

         Perro oli siskoni useiden ulkomaanmatkojen aikana seuranani ja mukana useilla kalareissuillakin. Pienikokoiselta isältään se oli perinyt vaatimattoman kokonsa, äidiltä rohkean karhumaisen luontonsa, luultavasti se luulikin olevansa karhu. Kerran se oli seurannut tv:stä, kuinka karhut Alaskassa nappasivat nousulohia kitaansa. Seuraavan kerran kun se pääsi maalle, se juoksi välittömästi rantaan ja aikansa yritettyään onnistui jollain kumman tavalla napata hampaisiinsa pikkukalan. Tästä oli seurauksena, että oli se sitten meren, järven tai joen rannalla, se vietti päivät pitkät seisten rantavedessä pikkukaloja vaanien. Koskaan se ei monien vanhuusvuosiensa aikana saanut enää toista kalaa. Tämänkin takia tunsin olevani sukulaissielu.

        Jo aiemmin mainittu siskoni poika Tony on nuoresta iästään huolimatta jo väitellyt ja maineikas, kollegoiden korkealle arvostama psykiatri ja psykoterapeutti. Tony ymmärsi mestarillisesti erilaisia mielenliikkeitä sairauksineen, lahjakkuuksineen ja häiriöineen. Tarpeeksi abstraktit ja epämääräiset asiat hän hahmotti hyvin. Tietokoneen käyttäjänä hän sen sijaan oli täysi tohelo, vaikka itse luulikin olevansa huippuluokkaa. Tällä kertaa oli käynyt niin, että hän oli kutsunut puutarhajuhliinsa yksityispotilaansa, kun hänen piti kutsua parhaat kollegansa. Tässä vaiheessa Tony ei vielä tiennyt, että psykoterapia saisi tänä iltana uusia ulottuvuuksia.

        Tonyn syntymäpäivän aamu koitti, ja ilma oli täydellisen kaunis puutarhajuhlia ajatellen. Valmistelut sujuivat hyvin. Kylmää juotavaa oli varattu riittävästi ja sitä oli useita eri laatuja, lohikin oli nostettu ajoissa sulamaan.

        Hyvissä ajoin ennen kutsussa mainittua aikaa puutarha alkoi täyttyä mitä värikkäimmästä kutsuvierasjoukosta. Täydellisestä hämmästyksestään huolimatta Tony jatkoi silmääkään räpäyttämättä loistavan isännän roolissa. Kaikki olivat hyvällä tuulella ja hyvin otettuja saamastaan yllättävästä kutsusta – ja valmiina juhlimaan oikein kunnolla. Vaikkei Tony ymmärtänyt mikä meni pieleen, ymmärsi hän kuitenkin, ettei mitään ollut tehtävissä tilanteen saattamiseksi suunnitellulle kululleen.  Joten Tonyn pokka piti, mikä lienee psykiatrin työssä kaikkein olennaisinta, ja juhlat pääsivät alkamaan.

        Tony kilisti veitsellä lasinsa reunaa, toivotti vieraat tervetulleiksi ja ilmoitti arvokkaasti valmistavansa tänään äidiltään saamaansa harvinaisen herkullista lähiruokaa. Tonyn mielestä tuhannen kilometrin päästä Helsinkiin tuotu kotimainen ruoka on lähiruokaa toisin kuin esimerkiksi Tanskasta tuodut sinisimpukat tai Ukrainasta tuodut Kiovan kotletit.

        Ylpeänä hän pyysi vieraansa katsomaan, kun leikkasi maalarinteipit katki ja avasi sanomalehtikäärön. Lukuun ottamatta muutaman itäaasialaisen maahanmuuttajataustaisen vieraan kasvoille levinnyttä leveää ja aurinkoista hymyä, vieraiden ja etenkin isännän kasvoilta paistoi ennennäkemätön hämmästys, kun Tony kääri sanomalehdistä esille kuolleen koiran.