Leevi ja elämän vesi

                                          Julkaistu Metsästys ja kalastus -lehden numerossa 12/2020

– Komeannäköisiä kuhia, Leevin pyytämiä, eikö vain?

– Kyllä, ei kukaan muu pysty toimittamaan noin isoja kaloja ja takuuvarmasti. Virosta tulee pieniä, Peipsijärveltä kaiketi, ja mieluummin myyn kotimaista. Näetkös sinä Leeviä usein, naapureitahan olette?

– Silloin tällöin. Meiltä menee rantametsän läpi pieni polku Leeville, ja metsässä kun tykkään kävellä, niin mielelläni käyn siellä Leeviä moikkaamassa.

Jutustelijat kalatiskin kummallakin puolella olivat isäni ja kirkonkylän kauppias. He, ja Leevi myös, olivat vanhoja luokkakavereita. Minä olin kahdeksanvuotias ja huomattavasti lähempänä tiskillä jäissä rötköttäviä kaloja kuin aikuiset miehet. Minun ihailevissa silmissäni ne kuhat ja muut kalat, isot hauet, kyrmyniska-ahvenet, kuparinhohtoiset lahnat ja vähän harvinaisempi kala, joka paljastui säynäväksi, olivat lumoavan komeita.

Tiesin kyllä toisenkin syyn, miksi isä mielellään kävi, aina kun ehti, Leevillä. Se oli teen värinen aine, jota Skotlannissa kutsutaan elämän vedeksi, niin ne kertoivat minulle. Ja kun katselin miten he lasisista, läpinäkyvistä teemukeista tuota ainetta varovaisesti siemaisivat parran ympäröivään suuhunsa, ainetta suussaan maistellen ennen nielemistä ja sitten ähkäisten, huomasin kyllä heidän varsin pian virkistyneen ja muuttuneen puheliaammiksi. Leevi oli isän mukaan paras tuon aineen valmistaja tässä maassa.

Minulle tuota ainetta ei annettu.

– Pitää kasvaa, syödä säkillinen suolaa, ennen kuin voi ja tarvitsee elämän vettä. Ajattelin, etten koskaan saa tuota ainetta maistaa, eihän kukaan voi syödä säkkiä suolaa.

Leevi oli myös tuon suurehkon, paikoin syvävetisen järven ylivoimaisesti paras kalastaja, jo toisessa polvessa.

Jokavuotinen kalastuskilpailu järjestettiin myös tuona kesänä. Siinä oli alle 10-vuotiailla oma sarjansa. Veneessä sai olla kaksi aikuista, mutta vain kilpailija sai koskea kalastusvälineisiin, paitsi haaviin, ja vapoja sai olla vain kaksi. Myöhemmin sitten oivalsin, ettei syynä ollut ryöstökalastuksen rajoittaminen vaan hillittömien siimasotkujen välttely (ja aikuisten turvallisuus). Isä ohjasi venettä ja Leevi antoi neuvoja ja minä, tärkeänä ja intoa puhkuen, käsittelin vieheitä ja vapoja.

– Ilma on mitä parhain, melkein tyyni, lämmin, ja vesikin on lämmintä. Kokeillaan ensin jigillä ahventa tuolta karilta. Ne voivat hyvinkin ruveta iskemään aivan vimmatusti, kun ilma vähän vielä lämpenee.

Ja niinhän ne rupesivatkin, heti ensimmäisestä heitosta lähtien. Melkein joka heitolla tuli tummapukuinen ahven, pari isointa oli kilon paikkeilla ja pienimmätkin lähes puolikiloisia. Olin toki ennenkin sellaisia vedellyt, saman hyvän oppaan seurassa. Syönti kuitenkin loppui pian kuin seinään, ja sen tiesimme, ettei kiloisella kyrmyniskalla tässä kisassa palkinnoille päästä. Kuhaa tuskin tulisi päivällä eikä kesäkään vielä ollut tarpeeksi pitkällä, rysällä Leevi niitä tarvittaessa sai mihin vuodenaikaan tahansa.

Siispä haukea kokeilemaan. Karin kupeesta nousi parikiloinen ja kaislikon reunasta vähän pienempi.

– Kokeillaan vielä tuosta syvänteen penkereeltä; pistä iso lippa, sanoi Leevi ja haroi mietteliään näköisenä tummaa partaansa, anna vajota pohjaan ennen kuin kelaat.

Jonkin ajan päästä sitten jytkähtikin. Tunsin heti, että se oli iso otus, etenkin minun pieneen mittaani nähden. Mutta voimani riittivät ja jännittävän, tasapuolisen siimanvetokilpailun tuloksena melkein mittaiseni hauki oli veneessä. Lähes kuusikiloinen ja pituuttakin oli toista metriä, mutta ei tuollakaan olisi palkinnoille asiaa. Tarkastelin pedon julmaa kitaa ja yrmysti tuijottavia silmiä. En toki pelännyt, mutta helpottunut kuitenkin olin, kun Leevin tuomio oli ”takaisin kasvamaan”. Jotenkin tuollaiset kalat unohtuvat, kun pääsee kotirannassa veteen mellastamaan.

– Mihis ajetaan, vielä on hyvin aikaa jäljellä? kysyi isäni. Leevi rypisti tuuheita kulmiaan, katsahti taivaalle, määritteli tarkkaa tuulensuuntaa kääntelemällä päätään niin että sai molemmille poskilleen yhtä kovan tuntuman vaimeasta tuulesta.

– Mennään tonne Petkosen lahden edessä olevaan salmeen. Kun tuuli osuu salmen toiseen puolikkaaseen ja toinen on rasvatyyni, on siinä kalaa aivan varmasti. Eri asia on, saadaanko me ne nappaamaan. Kokeillaan jigillä ja lipalla, isoja ahvenia, säynäviä.

Mentiin sinne, mutta eivät ottaneet, eivät jigiin eivätkä lippaan. Välillä kokeilin pientä uppoavaa vaappuakin, mutta ei. Rupesi jo suututtamaan, kun mokomat typerät vesielävät ovat ovelimpia kuin me, vapakalastuksen erityisasiantuntijat (isäni silloinen virkanimitys tuo erityisasiantuntija).

– Jatka vaan, kyllä niitä siellä on. Vaihtele väriä, vaihtele kelaustyyliä!

Kannatti vaihdella, lopulta nappasi, isolta tuntui, veti puolelta toisella aivan vimmatusti. En oikein tiennyt, mitä tehdä tai mikä se oli.

– Pidä vapa pystyssä, anna siimaa hyvin vähän ja varovasti ettei pääse löysää.

Tovin päästä Leevi haavitsi kalan, jonka tunnistin säynäväksi kalatiskin muistikuvan perusteella, isoksi sellaiseksi, noin parikiloiseksi.

Oli aika ajaa punnitukseen. Jännityksestä ja innosta melkein täristen vein vielä auringon valossa kiiltelevän säynävän punnittavaksi. Tiesin olevani vahvoilla tämän, ei niin pelottavan näköisen vaan pikemminkin kauniin kalan kanssa, ehkä voitossa kiinni. Säännöt olivat sellaiset, että kaikki kalat kilpailivat samassa sarjassa, ja voittaja olisi sekä, kenen kala olisi lähinnä sen lajin suomenennätyskalan painoa, prosentteina mitattuna.  Minun valioyksilöni painoi tasan kaksi kiloa ja prosenttiluku oli 42. Olin selkeästi kisan johdossa. Ja sitten se ilonpilaaja kiusanhenki marssi reippaasti punnitukseen letit puolelta toiselle heiluen roikuttaen haavissa säynävää, joka oli selkeästi suurempi kuin minun. 2,4 kiloa, kiistaton voitto siis.

Huolimatta pihisevästä harmistani en voinut olla kysymättä mistä moinen vonkale oli tullut.

– Petkosen lahden edestä olevasta salmesta. Menimme sinne heti aamusta, kun kilpailua alkoi, oli iloinen vastaus.

Vei siis minun voittokalani, tuollainen laiha luikku tyttö, miten ihmeessä, mokoma auringossa tukkansa vaaleaksi paahtanut pisamanaamainen lettipää pystyi nappaamaan minun voittokalani! Kyllä mä vielä sulle näytän! Leevikin virnisti vaisun huvittuneena, muttei sanonut mitään. Hieman lohdutti, kun sain palkinnoksi Nuori kalamies -nimisen kirjan ja nimeni ja kuvani lehteen, tosin samaan kuvaan tuon lettipään kanssa, joka sitten kaikeksi kiusakseni tuli seuraavana syksynä meidän luokallemme.

Myöhemmin illalla, kun istuimme kolmistaan rannalla nuotiolla ahvenia halstraamassa, ja miehet olivat virvoittaneet itseään päivän rasituksista elämän vedellä, kävi selville, että Leevi oli jo alkukesästä neuvonut tälle liian leveästi hymyilevälle lettipäälle kalapaikan.

– Tasa-arvoa, katsos, sanoi Leevi, poikamies.

Leevi oli myös hengenpelastaja. Pari vuotta ennen säynäväkisakesää hän oli syyskalassa yhden kirkonkylällä asustavan vanhan kaverinsa kanssa. Leevin hyvin tervatun puuveneen keulapenkiltä oli jäänyt hauenlimat huuhtomatta. Kaveri astui liukkaalle penkille ja puolessa sekunnissa oli hän menossa kovaa vauhtia kohti reilun kahden metrin päässä olevaa pohjaa. Uudet tukevat saappaat jalassa ja kalatakin taskut täynnä ties mitä tavaraa painoa riitti. Pelastusliiveistä ei ollut tietoakaan. Leevi odotti, että mies pulpahtaisi pintaa, mutta ei pulpahtanut. Odotti vielä hetken ja tähyili veneen laidan yli. Vedenpinta tasaantui eikä äijä selvästikään aikonut tulla ylös. Saman tien Leevi riisui takkinsa, veti saappaat jaloistaan, otti keulaköyden pään suuhunsa ja sukelsi yli laidan jääkylmään veteen. Siellä se kaveri seisoi polviaan myöten tiukasti kiinni pohjamudassa käsillään räpistellen, posket pullollaan ja silmät kauhusta laajenneina. Leevi käsitti heti tilanteen, köysi kireällä suussaan, hän tarttui kaveriaan käsiin ja nyki vimmatusti. Vähä vähältä mies pääsi saappaistaan ja Leevi repäisi hänet pintaan. Mies sai veneen laidasta kiinni ja Leevi työnsi äijän veneen pohjalle. Armottomasta pärskimisestä, yskimisestä ja räkimisestä päätellen mies jäisi henkiin eikä elvytystoimiin tarvinnut ryhtyä.

Saunakammari oli lämmin ja kylpytakit peräti mukavan tuntuisia. Verikin saatiin kiertämään elämän veden avulla.

– On se hyvä, etten ole puuttunut tähän sun tislaamotoimintaan, köhisi vielä vähän tärisevä äijä ja kaatoi aimo annoksen elämän vettä kuoleman veden sinertämään suuhunsa. Hän sattui olemaan kylän poliisipäällikkö. Saappaatkin saatiin keploteltua ylös seuraavana päivänä.

Muikkukarnevaaleja vietetään kirkonkylän ikivanhalla nuorisoseurain talolla ja sen pihapiirissä joka syksy loka-marraskuun vaihteessa. Leevi oli koko karnevaalin johtaja, totta kai.  Monet kerrat Leevi oli pelastanut juhlat. Toki muikkuja kalastetaan koko kesä, mutta parhaiten niitä tulee syksyllä kutuaikaan, jolloin myös mäti on parhaimmillaan. Valtaosa karnevaalien muikuista kalastetaan niihin aikoihin. Yleensä muikut tulevat kutemaan eräälle laajalle, hitaasti syvenevälle hiekkarannalle noin sadan metrin päähän rantaviivasta. Joskus ne eivät vaan tulekaan, eikä kukaan tiedä missä ne ovat, paitsi Leevi, joka pitää sen omana salaisuutenaan.

– Jos niitä nyt kalastettaisiin niin kuin normaali vuonna, niin kanta ei kestäisi. Kerron sinulle paikan, kun sen aika koittaa.

Vähän ennen karnevaaleja hän sitten tuo juuri tarvittavan määrän muikkuja ja jakaa sen myyjille ja kilpailuihin osallistujille. Karnevaalien huipentuma, kilpailu parhaista muikkuherkuista on voitu Leevin ansiosta aina pitää. 

Karnevaaleille saapuu kaikki kynnelle kykenevät koko pitäjästä, etenkin pikkupojat. Vuosia sitten vielä kahdeksanvuotiaana katselin ihastuneena koko pihan kattavaa vilskettä. Olimme tulleet veneellä järven toiselta puolelta, meillä oli moottori jo silloin, monet tulivat soutaen, parkkipaikka oli täynnä kuplavolkkareita. Vaikka oli vielä aamupäivä, markkinameno oli alkanut. Huutavia lapsia juoksenteli ympäriinsä ja aikuiset viimeistelivät myyntikojujaan.

Ohjelmassa on erilaisia esityksiä, pelejä, huvipuistolaitteita, muikkutanssit ja tietysti monella tavalla valmistettuja muikkuja. Kullanvärisiksi tervalepällä savustettuja, mustanharmaiksi halstrattuja, muurikalla ruisjauhoissa ja voissa paistettuja, herkullista keittoa, suolamuikkuja, harvinaisempia hapatettuja muikkuja ja ennen kaikkea mätiä eri tavoin tarjolle pantuna, paljon mätiä, herkkuani. Joka lajissa arvokas raati valitsee parhaan tuotteen.

Katselin kadehtien, kuten muutkin pikkupojat, kun tuomarien eteen kannettiin isot tarjottimet toinen toistaan herkullisemman näköisiä muikkuherkkuja. Kunnianhimoisesti ajattelin, että minusta tulee isona muikkutuomari! Tuomarit eivät tienneet kenen valmistamia tuotteet olivat ennen kuin voittaja julistettiin. Vihdoin päästiin mätiannoksiin. Olin jo myyntikojuilla maistellut kaikkia annoksia, mihin hupeni iso osa kesän aikana säästämistäni rahoista, mutta juuri tätä vartenhan olin säästänyt – ja kyllä kannatti.  Laiskanpulskeat tuomarit, kylän herrasväkeä, kulauttivat vielä lasinpohjat valkoviiniksi sanottua juomaa kitusiinsa ja ylituomari julistaa sitten voitta-annoksen.

– Mätisarjan voittaja on — numero 10!

Ja eikös vaan, se jo silloin meidän luokkalainen, ei nyt enää niin hirveä, lettipää hypähti kiljahtaen seisomaan penkille kädet levällään ja suu leveässä hymyssä. Ensimmäinen palkinto mätisarjassa oli hänen ja juuri sillä reseptillä, joka minunkin mielestäni oli kaikkein herkullisin: reilusti sipulia, pikkuisen aivan pieneksi hakattua tilliä, valkopippuria ja kermaa. En oikein osannut olla harmissani enää, vaikka vähän kismittikin, etenkin kun palkinnon ojensi ylituomari Leevi. Hyvä ettei sentään tarjonnut elämän vettä. 

Metsä meidän ja Leevin talojemme välissä oli ja on vieläkin luonnontilassa, tarkoituksella jätetty hoitamatta, omaksi luonnonpuistoksi. Reilun puolen kilometrin pituinen matka tuntui noina poikavuosina kiehtovalta vaellukselta halki koskemattomien korpien. Alkujaan melko suora muutaman saappaan painautuma alkoi ajan myötä kiemurrella. Johonkin oli kaatunut puu, se piti kiertää; näreet kasvoivat isoiksi kuusiksi, niiden alaoksat painoivat polkua sivulle eikä ihan muurahaispesänkään päältä viitsinyt kävellä. Polku eli omaa hidasta elämäänsä, tarjosi kulkijoilleen – ihmisen lisäksi sitä käyttivät ainakin jänis, kettu, hirvi, mäyrä, jotkut linnut ja monenlaiset jyrsijät – pienen matkan läpi koskemattoman luonnon.

Ammatiltaan Leevi oli puuseppä, osasi tehdä puusta mitä halusi. Jo yli viidenkymmenen vuoden ajan hän oli veistänyt joka vuosi yhden tynnyrin tammesta. Tynnyrin päätyyn hän oli kaivertanut vuosiluvun ja laittanut hanan. Niissä kypsyi Leevin elämän vesi, kukin tynnyri itsekseen, uusi tynnyri joka vuosi.

– Alta kaksikymmentä vuotta vanhaa ei kannata maistella, sanoi kokenut mestari, joka oli maistanut joka tynnyristä.

Yksikään tynnyri ei ollut läheskään tyhjä, mitä vanhempi sitä parempi. Periaate oli, että elämän vettä ei myydä. Harvat ja valitut saattoivat saada merkkipäivälahjaksi pullollisen, kuten isäni ja kylän poliisipäällikkö olivat saaneet 50-vuotispäivänään.

Tynnyrit olivat rakennuksen tilavassa pohjakerroksessa, joka oli rinteen puolella puoli kerrosta maan alla ja järven puolella maan tasalla. Ne oli nosteltu päällekkäin tukeville hyllyille kolmelle seinälle rinteen puolelle, mahtava näky.  Järven puolella oli nahkainen sohva ja muutama nojatuoli, valtava luonnonkivistä muurattu takka, jyhkeä tamminen pöytä ja suuri, tukeva kirjahylly, tammea sekin. Kaikki itse tehtyä. Takan päällä oli valtava täytetty hauki, seinällä valokuvia, joissa yhdessä oli Leevin isoisä melkein itsensä kokoisen hauen kanssa, yhdessä lumilapion kokoinen lahna, toisessa asetelma yli kiloisia ahvenia, paljon toinen toistaan kiehtovampia kalakuvia. Tynnyrihuoneen yksi tammisista paneeleista aukesi ovena salaperäiseen kammioon, jossa oli elämän veden lähde. Siellä oli vain muutama ihminen käynyt, minä olin, suureksi ylpeydekseni, yksi heistä. Oven osasi avata vain Leevi. Lähes koko seinän kokoisista ikkunoista näkyi järven yli kirkonkylälle, missä horisontista pisti kohti taivasta terävä kirkontorni.

Kirjahyllyssä oli paksu käsin kirjoitettu, nahkakantinen kirja. Se oli Leevin keittokirja. Leevi oli mestarikokki mitä tulee elämän veden käyttämiseen kalaruokien valmistamisessa.

Sellainen oli Leevi, oli vielä kymmenisen vuotta sitten, toki käynyt kumarammaksi, hiukset lähes valkoisiksi ja liikkeet hidastuneet.  Istuimme takkatulen loimussa, minä ja isäni nojatuolien mukavuudessa ja Leevi sohvan nurkassa. Pöydässä oli runsas muikkukattaus, mätivoileipiä, elämän vedellä marinoituja muikkuja, takassa halstrattuja muikkuja ja monta muuta taidonnäytettä.

Ovi kävi ja huoneeseen astui pehmeästi villasukat jalassa, ensimmäistä kertaa minun nähteni täällä – nainen. Hän meni kirjahyllylle, otti sieltä kaksi mukia ja pullon, täydensi tottunein elein isäni ja Leevin mukin, vilkaisi vaivihkaa Leeviin, joka nyökkäsi lähes huomaamattomasti samalla sulkien hetkeksi silmänsä ja kaatoi sitten minulle ja itselleen elämän vettä. Olin toki väkeviä jo maistellut, mutten erikoisimmin pitänyt. Tämä maistui elämältä.

– Tässä on Maria, kotini hoitaja, esitteli Leevi harvinaisen miellyttävältä vaikuttavan naisen.

Kunta oli puoli vuotta aikaisemmin myöntänyt Leeville kotihoitopalveluja. Maria istui sulavasti sohvalle, veti jalkansa alleen ja nojautui Leevin, tuon ikuisen poikamiehen, kainaloon.

– On aika keskustella tulevaisuudestasi, onko lupaava virkamiesura, sitä mitä haluat? kysyi isäni.

– On myös toinen vaihtoehto, mikä sekin edellyttäisi aikamoista opiskelua, jatkoi Leevi ja kertoi suunnitelmista, joista olivat jo isäni kanssa keskustelleet.

– Mitähän se lettipää kotona sanoo, ei ainakaan harmittele, on jo pitkään haikaillut takaisin lapsuudenmaisemiin. On aika laittaa elämän arvot järjestykseen, oli vastaukseni.

Leevin perintö minulle oli perimätieto kaikista järven kalapaikoista, keittokirja, elämän veden tekemisen taito, paikka muikkukarnevaalien tuomaristossa, taito avata paneeliovi, tynnyrien tekemisen taito, tynnyrit sisältöineen ja koko muu Leevin maallinen omaisuus. Ja niin kävi, että paljon ennen eläkevuosiani pystyin jättämään tylsän virkamiestyön, muuttamaan Leevin taloon ja keskittymään oleelliseen – perinteiden ylläpitoon. Myös sen, mistä muikkuja saa noina kuduttomina syksyinä, kertoi Leevi minulle.