Ensimmäinen haukeni

             Jykevä puulaituri työntyi parikymmentä metriä Pälkäneen Taurialan Niittystenlahteen 1950-luvun lopussa. Laiturilla makasi pikkupoika ja tirkisteli lautojen välistä laiturin alle. Hän tarkkaili siellä laiskasti liikehteleviä pulleita särkiä ja joukkoon eksyneitä muutamia ahvenia. Tuo pikkupoika olin minä, ja särjet olivat siskoni syöttämiä, puolikesyjä pullasärkiä. Niiden kalastaminen oli ehdottomasti kielletty, mikä tekikin niiden onkimisesta houkuttelevan jännittävää.

             Eihän noilla roskakaloilla mitään tehnyt, eivät ne ihmisen ruoaksi kelvanneet. Mutta lokeille kelpasi. Niitten ruokailua oli kiva katsella, etenkin jos niitä oli monta paikalla ja sai kunnon tappelun käyntiin. Hurjien ilmataistelujen jälkeen kalan saattoi saada kupuunsa vasta neljäs tai viides sitä riepotellut lokki. Jos taas lokki ei ollut tappelutuulella ja pääsi yksin aterioimaan, pystyi kokeilemaan kuinka monta särkeä se jaksoi syödä. Kerran yksi lokki ahtoi ahneuksissaan sisäänsä 13 pulskaa särkeä. Sen jälkeen se tosin ei päässyt lentoon vaan lipui hiljalleen keskelle lahtea ateriaansa sulattelemaan.

             Ei niiden särkien kanssa kunnon kalamies kuitenkaan jaksanut aina touhuta. Lahden toisella puolella oli kapea kaislikko. Siellä olimme isän kanssa käyneet muutaman kerran ahvenia onkimassa ja sinne teki mieli melkein joka päivä. Ahvenet olivat aina tervetulleita ruokakaloja. Ne perattiin huolellisesti ja useimmiten paistettiin voissa herkulliseksi ateriaksi. Joten siinäkin mielessä olisi hyvä, että minä kalastaisin niitä mahdollisimman paljon.

             Tuohon aikaan kesät olivat aina kauniita. Eräänä kauniina päivänä isä ja äiti läksivät jonnekin ja tulivat vasta yöllä takaisin. Me jäimme siskoni kanssa lapsenlikan hoteisiin. Ei meitä varmaan oltu varsinaisesti kielletty lähtemästä veneellä minnekään, koska melko pienellä vaivalla sain lapsenlikan viemään meidät vastarannan kaislikon kylkeen kalaan. Eikä siinä mitään erityistä vaaraa ollutkaan; kaksi rauhallista pikkulasta onkimassa soutuveneessä. Minäkin olin hiljattain oppinut uimaan ja vielä varmaa metodia käyttäen. Koko laiturin mitallinen vauhtia ja hyppy niin pitkälle järveen kuin pääsi. Järvessä olikin reilusti enemmän vettä kuin edellisenä kesänä, joten pääni ei yltänyt pinnalle samaan aikaan kuin jalkani olivat pohjassa. Ei auttanut kuin ponnistaa pohjasta ja vetää keuhkot täyteen ilmaan silloin, kun pää oli pinnan yläpuolella. Oleellisen hengittämisrytmin opin siis nopeasti ja myös sen, että täydet keuhkot pitävät pinnalla eikä aina tarvinnut käydä pohjassa vauhtia ottamassa. Varsinainen uimatyyli hioutui sekin sitten ajan myötä. Kerran voitin jopa pokaalin.

             Kala söi hyvin. Kohtuuajassa olimme (minun näkökulmastani katsoen) ilman mitään hämminkiä onnistuneet onkimaan aika läjän ahvenia. Mutta sitten hiljeni, kalat eivät enää nappailleet matoja eivätkä kohot enää pomppineet. Yhtäkkiä ilman mitään varoittavaa heilahtelua kohoni hävisi yhdellä vetäisyllä syvälle pinnan alle ja vapani oli mennä perässä. Kun kala tajusi, ettei sen makupala ollutkaan ihan tavallinen mato, alkoi se poukkoilla pinnan alla hurjaa vauhtia puolelta toiselle. Minä yritin parhaani mukaan nostaa sitä ylös, mutta se pani hurjasti vastaan ja tuntui hirveän painavalta. Jossain vaiheessa se jotenkin mätkähti veneen pohjalle, ja minä työnsin pienen lapinleukuni sen niskaan. Vene oli pinnalla, kaikki oleellinen oli edelleen veneessä; vapa tosin oli katki, mutta niitähän sai rantapusikoista uusia. Minä en ollut uskoa tapahtumaa todeksi. Olin tuosta vaan vetäissyt hauen. Eihän pikkupojalle voi parempaa tapahtua.

             Hauki perattiin huolellisesti, pantiin ripaus suolaa pintaan ja käärittiin voipaperiin ja vietiin kylmäkomeroon odottamaan näyttöä äidille ja isälle. Odotin heitä niin innoissani, etten saanut unta. Kädet niskan takana makoilin sängyssäni ja ajattelin, että oli ollut täydellinen päivä. Olimmehan ehtineet pitää vielä ennen nukkumaan menoa paloharjoituksetkin.

             Kesähuvilaamme oli laajennettu, kun siskoni ja minä tarvitsimme oman huoneen. Käynti huoneeseemme oli määrätietoisesti rakennettu siten, että sinne oli kulku vanhempiemme huoneen kautta. Se oli talon päädyssä toisessa kerroksessa. Totesimme, että olisimme loukussa, jos tulipalo alkaisi jostain muualta kuin meidän huoneestamme. Ainoa pakotie olisi ikkuna.

             Pudotimme kaikki mahdolliset patjat ja tyynyt ikkunan alle. Jostain löytyi vielä köyttäkin, jonka saimme lapsenlikan huomaamatta salakuljetetuksi yläkertaan, lapsenlikka kun oli syventynyt Anni Polvan Rakkaus rasittaa -nimiseen kirjaan. Kiinnitimme köyden toisen pään isoisämme vanhaan matka-arkkuun ja toisen pää heitimme ikkunasta ulos. Ajattelin näyttää esimerkkiä ja ketterästi kipusin ikkunasta ulos ja vaivatta laskeuduin pehmustekasaan. Sisareni kyllä vaati aikamoista rohkaisua ja tulipalolla pelottelua, mutta itse suoritus oli huomattavasti nopeampi kuin omani johtuen siitä, ettei hän tajunnut, tai käsivoimat eivät riittäneet siirtää käsien otetta, vaan päästi köyden liukumaan otteensa lävitse. Ajattelin tyytyväisenä, että vaaratilanteessa nopeus on valttia. Se, että siskoni käsistä läksi nahka ja niitä piti vilvotuttaa jääkylmässä lähteessä aika tovi ennen kuin hän lakkasi valittamasta, ei minusta tuntunut mitenkään oleelliselta näin hyvin onnistuneen pelastautumisharjoituksen jälkeen.

             Myöhemmin yöllä, kun innoissani esittelin haukea vanhemmilleni, minua hieman harmitti, että huolimatta eleikkäästä ja värikkäästä taistelukuvauksesta hauen kanssa, sisareni kädet saivat kohtuuttomasti huomiota, eikä hauen kokokaan tehnyt toivottavaa vaikutusta. Koko perheelle siitä ei ihan ateriaa saanut eikä oikeastaan yhdellekään perheenjäsenelle tai ehkä sille kaikkein pienimmälle.

             Seuraavana aamuna heräsin siihen kun isä hakkasi ikkunamme alle jykevillä nauloilla paloportaita kiinni talon seinään. Ovat muuten siellä vieläkin.