Keväthaukea pyytämässä

            Se oli Make, vanhempi talonmiehen kahdesta pojasta, joka keksi, että nyt kala syö. Kevätaurinko lämmitti Seurasaaren rantakalliota, kutuhauet olisivat nälkäisiä.  Elettiin 60-luvun alkua, eivätkä huolet juuri painaneet pikkupoikien mieltä. Aina pystyttiin keskittymään oleelliseen.

             Jäät olivat jo Seurasaaren selältä lähteneet, ainoastaan rannat olivat vielä kaislikkojen kohdalta jäässä. Rantapajukosta saimme hyvät vavat; siimat ja koukut kaivettiin taskuista esille. Puistotien kalakauppiaalta olimme leikillisen hymyn saattelemina saaneet ilmaiseksi pieniä silakoita täkykaloiksi.

             Hauethan oleilivat kaislikoissa, ja kaislikot olivat vielä sopivasti jäässä aivan reunaan asti, missä oli oikea paikka kalastaa. Pian löytyi sopiva kaislikon reuna. Olihan meitä varoitettu heikoille jäille menemästä, ja joka askeleella kokeilimmekin jään kestävyyttä, ja kyllä se kesti, ei ollut siis heikkoa.

             Aloimme liikutella syöttejä jään reunan tuntumassa hiljalleen edestakaisin. Montaa minuuttia ei ehtinyt mennä, kun Make huusi, että nyt on kiinni! Ja samassa täräytti minunkin syöttiini. Kala veti vimmatusti ja saman teki Makelle. Pajuvavat olivat kovilla. Hetken päästä kala pulahti pinnalle ja huomasimme, että samaan kitaan olivat molemmat syötit joutuneet. Olivatpa tosiaan keväthauet nälkäisiä!

             Ei siinä väsyttelyssä olisi yksi vapa kestänytkään. Kun ei ollut siimaa, mitä antaa, oli kalaa vain koetettava myötäillä ja ohjailla kaislikon reunan suuntaisesti ja varoa päästämästä kaislikkoon, missä se äkkiä kiertäisi siiman kaislojen varren ympärille ja kiskoisi itsensä irti.

             Aurinko paistoi, tuuli puhalsi lämpimästi etelästä, pienet laineet liplattivat jään reunaan, ja vettä oli ruvennut kertymään jään päällekin. Emme sitä kuitenkaan huomanneet vaan jatkoimme keskittyneesti hauen ohjailua. Vielä meni jokunen minuutti ja sitten hauki hyppäsi ilmaan. Sen verran siima löystyi, että liukastuin ja putosin istumaan jään reunalle. Samalla tönäisin Makelta jalat alta. Ja kun Make putosi jään päälle, ei jää enää kestänytkään. Siinä me sitten seisoimme kainaloita myöten jääkylmässä vedessä. Mutta kalamiehen refleksit ovat hyvät. Molemmilla oli vapa tiukasti kädessä ja hauki oli edelleen kiinne.

             Jatkoimme väsyttelemistä ja hauki alkoikin jo näyttää kylkeään. Kävimme kalaan käsiksi ja muutaman pärskyvän yrityksen jälkeen onnistuimme heivaamaan sen jäälle. Kaisloista kiinni pitäen ja toisiamme työntäen ja vetäen onnistuimme itsekin pääsemään kylmästä kylvystä. Nopeasti iskimme rantakivellä hauelta hengen pois niin, että veri vaan roiskui.

             Olimme molemmat likomärkiä ja veriroiskeissa emmekä muuta keksineet kuin, että vaatteet piti ottaa pois ja kiertää kuiviksi. Vähän nolotti, kun tuota hommaa teimme rantakaislikon suojissa yrittäen samalla piilotella parin iltapäiväkävelyllä olevan munkkiniemeläisrouvan ankaran ällistyneiltä katseilta.

             Hauki oli niin iso, ettei sitä saanut yksin kannettua. Pajukosta saimme tuhdin kepin, jonka pistimme kidusten läpi. Kepin päitä olkapäillä pitäen pystyimme sitten kantamaan kalaa välissämme. Pyrstö tosin silloinkin vielä laahasi maata.

             Siinä sitten mentiin ylväästi, sivuille vilkuilematta, ohi Tamminiemen, missä joku kaljupää pysähtyi pihalla katsomaan peräämme, ei kai ollut kunnon kalaa ennen nähnyt. Jatkoimme edelleen Meilahden ja Munkkiniemen kartanoiden vierestä Munkkiniemen puistotielle. Asuimme puistotien toisessa päässä, taksiaseman kohdalla, joten saimme kävellä puistotien lähes päästä päähän. Muutama tuttu ja puolituttu kaveri huomasi saaliimme ja läksi ikään kuin saattueeksi mukaan. Liikkeensä ovella nojailevalta kalakauppiaalta putosi piippu suusta, kun huomasi kulkumme, eikä saanut sanaa sanotuksi, vaikka oli alan miehiä.

             Äidit koettivat tivata jotain märistä vaatteista ja heikoista jäistä – isät puolestaan suhtautuivat saaliiseemme asiallisemmin ja arvostavammin. Hauesta riitti molemmille perheille useammaksikin kerraksi.